Kiitos Arka!

Ja Jaksaako? mullakin ns lohduttaa tuo lopullinen vaihtoehto, mutta sitten ahdistaa, kun tiedän etten pystyisi siihen. Pelkään sitäkin. Pelkään, etten onnistuisi. Mua vois helpottaa se että taskussa olis aina pilleri, jonka tietäisin tuovan lopullisen rauhan. en usko, että sitä joutuisin ottamaan, mutta se tieto..

Vaeltaja-ihmettelijä, en osaa sanoa mikä auttaisi.. toisaalta tuntuu että jos olis tukihenkilö, jolle voi soittaa tai nähdä koska vaan, mutta toisaalta.. Sain äsken paniikkikohtauksen. mulle ei tule sydämentykytystä tai rintaoireita, vaan niin ahdistava olo et tuntuu että kuolee. otin 1/4osa opamoxin.. ehkä auttoi.. siinä hetkessä mietin, että eihän tähän auta mikään. mies oli vierellä, ei auttanut. siis oli tukena mut ei.. en sitten tiiä jos olis joku joka ymmärtää..
Eilen itkiessäni masentuneena 3h mietin että eniten auttaisi ystävä jolle puhua, joka tulisi katsomaan vaikka elokuvaa tms.. niitä ei vaan tällä hetkellä ole sellaisia, kaikilla on perhe, ei he voi tulla.

Tänään taas mietin sairaalaa, mutta en tiedä pahentaisiko se. Ja meillä täällä avo-osasto on muuttunut sellaiseksi että on viikonloput kiinni.. eli jos nyt menisin, joutuisin suljetulle.

Tämä teksti on sekavaa mutta ehkä ymmärrätte. Olen kiitollinen rukouksistanne <3

Moi Vucy. Hyvä että sulle tarjotaan erilaisia vaihtoehtoja saada apua pahaan oloon.
Toivon että sä ja muutkin sitä tarvitsevat saisivat apua toivomiltaan tahoilta. Eri ihmisiä kun auttaa niin paljon erisorttinen tuki.
Moni hakee yksinäisyyteen ja ahdistukseen apua baareista, joku juuri tuosta uskosta jne. Ja joku sitten vaikka täältä.

Onneksi saat kumminkin ammattiapua jo valmiiksi. Tiedän hyvin että se on silti eri asia kun olisi joku kelle päästä aina puhumaan kun on tarvis. Tällaista jokua ikävä kyllä ei kaikilla ole. Jollain on, Jollain on ollut, Jollekin toivottavasti vielä löytyy.

Saa sitten lohtua ja tukea pullosta, Herrasta, luonnosta, rakkaudesta tai mistä vain, kannattaa se kortti käyttää mikäli järki, sydän ja ennenkaikkea omatunto niin sanoo.
Pulloa en tietenkään suosittele. Itse en ole minkään sortin uskovainen mutta jos ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja onnelliseksi uskon kautta, hyväksyn sen täysin.
Luontoa ja rakkautta taas en edes yritä kuvailla. Kovin lähellä toisiaan ovat omassa maailmassani.

Ja vaikka itseltä on juuri revitty sydän palasiksi ja oon ollut pitkään valmiiksi masentunut ja ahdistunut ja tämän takia toistaiseksi (suom. pitkäaikaisesti) työkyvytön, eikä tulevaisuus näytä nyt ollenkaan hyvältä, koitan olla antamatta kuolemanhalulle periksi vaikka vaikeaa se kyllä on.
Oman elämänsä lopettaminen on loppujen lopuksi aina itsekästä. Siitä päätöksestä kärsii aina joku muu, vaikkei sitä itse ole enää näkemässä.

Voimia Vucy, ja muutkin samoja ajatuksia päässään käyvät.

Hei taas, Vucy!

Tuo ajatuksesi tukihenkilöstä, "jolle voi soittaa" on varmaan yksi varteenotettava vaihtoehto. Eli kun ahdistus ja paniikki ovat päällä, voisit soittaa vaikka minulle.

Jos olosi tuntuu yhä vaikealta, hae ihmeessä apua vaikka sieltä suljetulta. Eihän sitä voi ihan loputtomiin kestää.

Lämpimin terveisin, puolestasi rukoillen

Vaeltaja-ihmettelijä

Hei!

Edellä olevaa viestiäni on muokattu ilmeisesti puhelinnumeroni julkisuutta koskevan kommenttini vuoksi, ei muun sisällön vuoksi.

Vaeltaja-ihmettelijä

Tosi pahaan oloon, ahdistuksen, tuskaan reagoin eristäytymällä.

Mua ei saisi soittamaan auttavaan tai sairaalaan. Kokisin, että häiritsen muita, ei minulla ole siihen oikeutta - eikä hätäni ole niin suuri, että voisin muita sillä vaivata.

Minä kyllä ajattelen, että jos jollakin on hätä, pieni tai suuri, hänellä on oikeus pyytää toiselta apua. Ihmisyyteen kuuluu auttaa toista, jos siihen kykenee. Mutta jokainen hädässä olija päättää itse, haluaako vaivata toista. Auttamista ei aina koeta vaivannäöksi vaan se on lähimmäisyyttä: toisille yhtä luonnollista kuin hengittäminen ja toisille jotain muuta.

Minun mottoni on: SAAT VAIVATA, EN VAIVAANNU🙂

Vaeltaja-ihmettelijä

Hei taas .. Viikonloppu meni väsyneissä tunnelmissa, mutta sain nähtyä kaveria ja se piristi. Olen kiitollinen läheisistäni ja myös netissä olevista tukijoukoista <3

Ja iso kiitos sinulle vaeltaja-ihmettelijä.. voi olla, etten kuitenkaan uskaltaisi soittaa, ainakaan vielä..
Soitan kyllä helposti jollekkin, lähinnä sitten äidille..

Pelkotiloja ja huimausta on yhä. tänään kävi vyöhyketerapeutti.. ei saisi miettiä liikaa elämää, mutta toisaalta, kaipaan ihmistä jonka kanssa jutella elämästä..

Hei, Vucy!

Olipa hienoa, kun kerroit tavanneesi kaverisi viikonloppuna. Se kuulosti hyvältä.

Muutama päivä sitten halusin etsiä ja tarjota Sinulle apua ahdistavaan tilanteeseesi, mutta ymmärrän hyvin, ettei ole helppoa soittaa ihmiselle, jota ei ole aikaisemmin tavannut. Hyvä, että Sinulla on kuintenkin joku, äitisi, jolle voit soittaa. Mutta äiti ei ole vain "joku", vaan hän on ÄITI, tärkeä ihminen myös aikuiselle.

Vaikeissa tilanteissa tuen saaminen on tärkeää, ja sitä on lupa pyytää ammattiavun ohella myös puolisolta, omalta äidiltä, kaverilta jne.

Piristävää päivää Sinulle, Vucy🙂

Vaeltaja-ihmettelijä

Kiitos taas sinulle. päivittäin ahdistusta ja yritetään sinnitellä. tänään kävin puhumassa uskossa olevan tuttavan kanssa.. kuitenkin kysymyksiä jäi paljon.. voiko uskoa tai jumalaa kyseenalaistaa? Voiko olla uskossa ns hiljaa, ettei koko ajan tuputa ja puhu ihmisille siitä? onko se silloin aitoa? jos elää ns normaalisti mutta silti uskoo. entäpä, pääseekö uskosta eroon? Paljon mietittävää..

Heippa Vucy,

kiva että kerrot kuulumisiasi;)
ahdistusta täälläkin, vaikea rauhoittua, mutta nyt yritän ja pohdiskelen hiukka esittämiäsi kysymyksiä.., hyviä sellaisia, joita oon itekkin kysellyt usein matkan varrella.

Ajattelen, että kyllä Jumala kestää sen että hänet kyseenalaistetaan, ja arvostaa sitä että Hänestä kysellään ja tutustutaan kaikessa rauhassa. Raamatun mukaan Jumala ja Jeesus ovat persoonia, ja ajattelen että toiseen tutustuminen ja luottamuksen syntyminen on aina syvenevä suhde.
Usko syntyy luottamuksesta, että Jeesus rakastaa juuri minua ja tahtoo antaa syntini anteeksi, koska kuoli minun puolestani, Jotta saisin yhteyden taivaalliseen Isään joka on minut luonut. oon lueskellut viime aikoina Johanneksen evankeliumia, juuri siinä mielessä et oppisin enemmän tuntemaan keitä Jumala ja Jeesus ovat...suosittelen;)

Itse tulin niin sanotusti uskoon espanjassa baarin vessassa. tiesin lapsuudesta, että Jumala on olemassa, koska olin usein kokenut hänen läheisyyttä pienenä, kun elämä oli monin tavoin vaikeaa. Siinä välissä kokeilin kaikkea mahdollista muuta, että elämään tulisi jotain mieltä ja sisältöä. tai turvaa. sitten matkustin espanjaan kulkemaan muutamaksi kuukaudeksi, ja silloin ekana reissupäivänä rukoilin siellä baarissa, että Jeesus, haluan tulla sun luoksesi, tule minun sydämmeeni ja anna syntini anteeksi. mulla ei ole enää mitään menetettävää...
Siitä alkoi pikkuhiljaa rakentumaan suhde Jumalaan, ja tän mielenterveyshelvetin keskellä oon kyllä monta kertaa saanut kokea Jeesuksen mua auttavan ja antavan turvan silloinkin kun ahdistustilat ylittää oman kestokykyni kokonaan.

Ajattlen että suhde Jumalaan on aina yksilöllinen, mehän ollaan erilaisia persoonia ja hyvä niin. ei uskoa tosiaankaan tarte tuputtaa, tuputtamisessa ahdistuu niin tuputtaja kuin tuputettava... kummassakin roolissa oon ollut, enkä usko sen ketään auttavan... eri asia on kun ite kokee että haluaa kertoa suhteestaan Jumalaan, ihan luonnollisella tavalla toista kunnioittaen. (siinä nyt on opettelemista ylipäänsä, että osais enemmänkin kuunnella muita kuin olla ite aina äänessä, missään asiassa...;))

ite en oo halunnut päästä uskosta eroon, mutta vääränlaisesta jumala-kuvasta kylläkin. Usein saatoin mieltää Jumalan oman isäni kaltaiseksi, ja sillon se ei aina ollut kovinkaan tasapainonen käsitys hänestä. Pikkuhiljaa oon oppinut luottamaan, että taivaallinen isä ei ole samanlainen kuin tää maallinen. itseasiassa teininä kyllä päätin et en ole enää uskossa, juuri tuosta syystä että Jumalakuva oli niin vääristynyt, koska meidän perheessä tapahtui ikäviä asioita...
mutta sitä en niinäkään vuosina voinut unohtaa, miten turvallista Jumalan läheisyys oli joskus ollut. ja sitä kyllä kaipasin... ja sitä mä kaipaan yhä. kun eksyn omiin umpikujiin ja ahdistuksiin. yritän nytkin luottaa et musta välitetään vaikka siltä ei olo tunnu.

niin välitetään sustakinVucy...
kiitos kysymyksistä, pistivät miettimään omaa elämää ja uskoa hyvällä tavalla---

aurinkoa sun päivään!
Animi

Terve taas, Vucy!

Animi antoi Sinulle niin upeita vastauksia, etten halua "kaataa" päällesi tässä vaiheessa enempää. Animi ei kuitenkaan "kaatanut" mitään, vaan teki ystävänpalveluksen vastaamalla Sinulle, Vucy. Jos minä nyt vielä lisäisin jotakin, se voisi jo tuntua tuputtamiselta ja pakkosyötöltä, ja sitä minä haluan välttää.

Mietiskele ja kysele rauhassa ja turvallisin mielin näitä elämäsi tärkeimpiä kysymyksiä. Hyvä Jumala kyllä tietää, millaisessa maastossa Sinä nytkin kuljet; Hänhän tuntee meidän kaikken maastopolut. Sen vain haluan sanoa, Vucy, että Sinä olet turvallisissa käsissä ja Sinun puolestasi rukoillaan.

Ja Sinulle, Animi: Olen todella iloinen ja kiitollinen ystävänpalveluksestasi. Ole Sinäkin turvallisella mielellä, sillä Herramme ja Vapahtajamme on myös Sinun apusi ja turvasi.

Lämpimin terveisin

Vaeltaja-ihmettelijä

Kiitos vastauksista 🙂 kyllä tuossa on ajattelemisen aihetta. kaverin kanssa tänään juttelin, hän pelkäsi että hurahdan täysin. tosiaan tämä nainen kenen luona eilen kävin, kuulee jumalan puhetta ja jakaa herran sanaa.. onko tuo sitten mahdollista? Ja miltä tuntuu tuntea pyhä henki? Ja miten on mahdollista että kaikki on lähtenyt eevasta ja aatamista. siis kaikki ihmiset..

Vaeötaja- ihmettelijä, mikä on sinun tarinasi, kirjoittelet aika paljon täällä? ☺️❤️

Heipä hei, Vucy!

Tuntui todella kivalta, kun sinä kysyit minun tarinani perään. Kyselihän siitä aikaisemmin tosin myös Animi, mutta en ole aikaisemmin rohjennut kertoa tarinaani. Seuraavassa siis jotakin:

Minä olen keski-ikäinen nainen ja olen kotoisin maalta. Isäni kuoli, kun olin 8-vuotias (melkein 9-vuotias), ja äitini halvaantui muutamaa vuotta myöhemmin. Näiden tapahtumien väliin mahtui myös muutto maalta kaupunkiin.

Kun äitini halvaantui, olin 12-vuotias. Löysin äitini puolikuolleena lattialta ja olin ihan shokissa tapahtuneen vuoksi. Muistan ajatelleeni tuolloin, että nyt minulla ei ole enää äitiäkään... Koin, että olin menettänyt tuohon päivään mennessä isäni, lapsuuskotini ja äitini. Äitini ei kuitenkaan kuollut vielä tuolloin, mikä oli hyvän Jumalan vastaus, kun huusin Häneltä apua. Koin kuitenkin, etten voinut enää taakoittaa äitiäni omilla murheillani, koska hän oli sairastunut vakavasti. Tämä oli minun lapsenajatukseni, ei siis äitini viesti minulle.

Äitini kuoli vuosikymmeniä myöhemmin (2008) hoitovirheiden ja valelääkärin toimien seurauksena. Kun valelääkäritapaus tuli julkisuuteen viime marraskuussa, minä meinasin seota. Oli todella järkyttävää lukea, että äitiäni viimeiset viikot hoitanut lääkäri olikin valelääkäri, siis rikollisin perustein toiminut "lääkäri". Se oli ihan kamalaa, enkä minä ole siitä vieläkään täysin toipunut.

Se että olen tällä hetkellä jollain lailla täysijärkinen (??), johtuu siitä, että olen saanut käydä vuosia psykoterapiassa, ja psykoterapeuttini on ottanut vastaan kaikenlaiset purkaukseni ja mielenilmaukseni mitä ikinä olenkaan kantanut sisälläni. Lisäksi olen keskustellut lukuisia kertoja papin kanssa, mikä on tuonut toisenlaista ulottuvuutta asioihin.

Olen sairastellut aika paljon. Ensimmäisen kerran olin leikkauspöydällä 4-vuotiaana, kun minulla todettiin aivokasvain. Tämän jälkeen en sitten olekaan nähnyt terveitä päiviä... 2000-luvun alkupuolella minulta leikattiin aivoverisuonen aneurysma, ja taas pääkallo avattiin... Mutta hyvä Jumala on kulkenut kanssani kaiken tämän mielettömyyden keskellä.

Masennuksesta ja alakulosta olen kärsinyt varmaan jollain lailla koko ikäni, mutta sitä alettiin hoitaa tuloksellisesti vasta 2000-luvun alussa.

Tällä hetkellä en ole työelämässä, mutta tilanteen mukaan olen tehnyt toimistoalan sijaisuuksia terveydenhuollon laitoksissa. Minulla on kaksi ammattia, mutta viime vuodet olen työskennellyt vain toimistoalan tehtävissä.

Raamatussa Psalmien kirjassa on kohta, johon haluan päättää tämän juttuni. Siinä puhutaan Jumalalle ja puretaan Hänelle tuntoja. Vaikka otsikossa lukeekin "Vanhuksen rukous", sitä voi rukoilla ja lukea muutkin: "Sinä olet antanut vaikeita vuosia ja monia ahdistuksen aikoja, mutta yhä uudelleen sinä virvoitat minut, syvyyksistä sinä minut nostat. Kohota minut takaisin kunniaan ja lohduta minua jälleen..." (Psalmi 71:20-21, uusi käännös)

Toivotan edellä kerrotusta huolimatta ja kaiken sen kokeneena aurinkoista kesäpäivää kaikille!

Vaeltaja-ihmettelijä

Mielenkiintoinen ketju.
Myös minä toivotan sinulle voimia Vucy.
Itse koen saavani paljon ajoittaista apua rukoilemisesta.
Välillä iskee epäusko, että kenelle ja minne rukoilen, vaiko minnekään oikeasti mutta kun en asiaa varmaksi tiedä, yritän jaksaa uskoa johonkin suurempaan ja ennenkaikkea siihen, että minulla on jokin tarkoitus olla elossa.
Mikä se on, sitä usein mietin. Ennen lastani en löytänyt yhtään syytä ja nyt äitinäkin joudun joskus hakemaan sitä. Vaikka se on selvää.
Mietin usein kuitenkin sitä, että jos Jumala on olemassa ja minä jaksan rukoilla, niin miksi elämä on näin kärsimystä?
Ajattelisin jotenkin niin naiivisti, että jos on ollut suht hyvä ihminen ja lähimmäinen, olen kiltti, en satuta toisia, olen aina auttanut, halunnut hyvää ajatuksissani ja teoissani, miksi silti koko elämäni on ollut yhtä taistelua? Mikä järki?
En jaksa uskoa siihen, että kärsimys kasvattaa ja lopussa kaikki jotenkin palkitsisi. Ei siinä ole mitään järkeä. Tällä hetkellä olen todella ahdistavassa tilanteessa, missä perhettämme uhkaa kodin menetys jne. ja olen aivan valtavan ahdistunut, surullinen ja paniikissa. Miksi ansaitsin tällaisenkin? Mikä tämän tarkoitus on? Olen lapsesta asti taistellut niin maan perkeleesti, selvinnyt hengissä vakavat 11v koulukiusaamiset, turvattoman lapsuuden, väkivaltaiset suhteet, masennuksia, syrjäytymistä ja syrjään jättämisiä, erilaista hyväksikäyttöä, riippuvuuksia ja vaikka mitä. Ja silti olen pakottanut itseni pysymään edes jotenkin sellaisena ihmisenä, jota voin katsoa peiliin. Olen väkisin yrittänyt auttaa muita, vanhuksia, kiusattuja, eläimiä. Koska kaiken aikaa elämäni lapsellinen kantava ajatus on ollut sellainen, että jos vaan jaksan antaa hyvää ja olla ok ihminen, minun onneni on pakko kääntyä. On pakko. Koska eihän paha voi voittaa? Vai voiko. Enää en tiedä mihin uskoa. Ei ole mitään merkitystä sillä, että itse yritän antaa hyvää, en silti pääse täältä surullisten asioiden suosta pois ja väsyttää elämä niin paljon.

Haluaisin kovasti kuulla mitä te ajattelette edellisestä kirjoituksestani, mitä ajatuksia herätti. Niin paljon tuota asiaa pyörittelen.

Ja toki haluan kuulla miten menee Vucy.