Hei. Olen vasta äskettäin rekisteröitynyt tänne palstalle.

Olen 26-vuotias nainen, joka sairastaa masennusta. Minulla on myös vaikeuksia selvitä sosiaalisissa tilanteissa ja syömisongelmia, jotka alkoivat 17-18-vuotiaana. Masennukseen sairastuin lukion alussa, n. 16-vuotiaana.

Olen käynyt lukion ja sen jälkeen keskeytin ammattikoulun kahdesti. En ole koskaan käynyt töissä (vaan muutamassa työharjoittelussa). Opiskelu ja työharjoittelut epäonnistuivat, koska jatkuva sosiaalinen paine kävi liian raskaaksi minulle. Sen ja masennuksen takia en enää pystynyt keskittymään opiskeluun ja jäin liikaa jälkeen opinnoissa. Minua on koulukiusattu 9-vuotiaasta 23-vuotiaaksi asti, ja myös harjoitteluissa koin syrjintää ja ikävää kohtelua. Kun ammattikoulussa reagoin 1,5 vuoden kiusaamiseen ja syrjimiseen, koko sotku laitettiin minun syykseni. (Ihmiset eivät ymmärtäneet, että olin padonnut kaiken pahan olon sisääni ja se purkautui kerralla ulos.)

Minulla oli viimeksi kavereita yläasteella (14-15-vuotiaana), ja hekin kiusasivat minua. Sen jälkeen en ole osannut enää tutustua ihmisiin. Kiusaamisen lisäksi pelkään kuollakseni hylätyksi tulemista. Olen yrittänyt löytää juttukavereita netistä, mutta kiinnyn heihin liian nopeasti ja loukkaannun, jos en ole heille yhtä tärkeä. Sitten peräännyn ja/tai alan esittää vaatimuksia, joihin ei tietenkään reagoida ollenkaan… ja lopulta tunnen itseni taas hylätyksi ja yhdentekeväksi.

Tiedän, ettei se ole normaalia 26-vuotiaalle aikuiselle naiselle, mutta olen muutenkin ”epänormaali”. En ole koskaan seurustellut ja olen yhä neitsyt (olen aseksuaali). Siitä huolimatta kaipaan läheisyyttä ja.. no, rakkautta. Nimenomaan sellaista rakkautta, johon ei liity mitään seksuaalista. Oletan tämän johtuvan siitä, että äitini hylkäsi minut tunnetasolla jo ollessani ihan pieni ja harvemmin osoitti mitään hellyyttä tai positiivisia tunteita minua kohtaan. Tämä läheisyyden (ja hyväksynnän) tarve kohdistuu vanhempiin (tai vaan kypsempiin) naisiin, joten luulin pitkään olevani lesbo. Monet muutkin luulevat, että olen.
Olen tunnetasolla kuin murrosikäinen kakara, vaikka älyllisesti sijoitun samalle tasolle kuin muut ikäiseni. Epäkypsyys on minun tapauksessani kai jotenkin psykosomaattista, koska näytän hyvin, hyvin nuorelta ikäisekseni.

Tämän kaiken takia olen niin yksinäinen, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. En pysty ilmaisemaan pahaa oloani psykiatreille ja lääkäreille. Tunteeni eivät vaan näy ulospäin ollenkaan, ja kertoessani asioistani ääneeni tulee oudon tasainen ja tunteeton sävy, joten he luulevat minun voivan hyvin. Sain masennuslääkkeen, mutta eihän se yksinäisyyttä voi parantaa. (Tämä koko tekstikin kuulostaa ihan tunteettomalta.)