Desperin sanoissa on paljon tuttua. Jo lapsena minä tunsin olevani erilainen ja ulkopuolinen. Aina ja kaikessa. Kouluikäisenä aloin toivomaan etten heräisi aamulla. En kai varsinaisesti halunnut kuolla, en vaan halunnut elää. Samoja ajatuksia on ollut mielessä aikuisenakin. Mikä tästä elämästä tekee elämisen arvoisen? Yksin pitää kaikki raskas kantaa, ei ole toista ihmistä jakamassa ja tukemassa kun kaikki kaatuu päälle. Olen monesti miettinyt kuka minua jää kaipaamaan sitten kun kuolen? Ei kukaan, eihän minulla ole ketään enkä minä ole kenellekään kukaan.

Sairastan toistuvaa vakavaa masennusta. Tulevaisuus tuntuu tyhjältä. En kertakaikkiaan löydä sieltä minulle mitään. Eikä tämä ole vain masentuneen puhetta. Elämässäni on ollut psyykkisesti parempiakin kausia, mutta silloinkaan en ole kokenut mitään erityisen mielekkääksi. En ole koskaan ollut onnellinen. En ole koskaan tuntenut itseäni tärkeäksi. En ole koskaan tuntenut kuuluvani minnekään. En ole koskaan ollut aidosti kiinnostunut mistään.

Kuulostaa kyllä tutulta minullekin, ja aina on tuntunut, että on erilainen, ja olen aina tullut siitä ajatuksesta tosi surulliseksi, että missään ei ole loppujen lopuksi mitään mieltä ja kaikki olemme loppupeleissä Yksin. Ei kukaan edes Voi ymmärtää ajatuksiasi samalla tavalla, koska kaikki ymmärtää sanat omalla tavallaan.. Synkkä fiilis☹️

Tänään on ollut aivan kamala päivä. En edes jaksa tähän kaikkea selittää, mutta mä olen tuntenut itseni niin huonoksi ihmiseksi tänään. Pala kurkussa olen pidättänyt itkua ja yrittänyt vakuutella itselleni, että asiat hoituu jotenkin. En kertakaikkiaan tiedä miten. Elämä on aivan pois tolaltaan. Olen täysin hukassa, rahat loppu ja asunto pitää jostain etsiä. Viime yönä nukuin vain pari tuntia kun kaikki asiat vaan pyöri mielessä.

En tiedä. En saa otetta mistään. Nyt pitkästä aikaa kirjoitin tänne kun en tiennyt mitä muutakaan. Mietin taas jos soittaisin kriisipuhelimeen. Olen niin totaalisen yksin.

Hei Leijonamieli!

Olen uusi jäsen tällä palstalla ja luen kaikki jutut, joissa ihminen haluaa vain päästä pois, siis niinkuin minäkin. Minulle tuli huoli sinusta:
Vieläkö olet olemassa kissojesi kanssa? Onko sinulla akuuttina ongelmana rahapula? Minulla on pieni eläke, mutta muutamalla kympillä voisin auttaa kissojesi ruokkimisessa.

Kaikkea hyvää Sinulle ja kissoillesi!

T. Raakis

Edelleen ollaan olemassa, minä ja kissat. Asiat eivät ole muuksi muuttuneet, en jaksa tännekään kauheasti kirjoitella. Sinnittelen minkä jaksan, päivän kerrallaan. Ei kai tässä muukaan auta. Kuka ikinä keksikään masennuksen, voisitko ystävällisesti keksiä jotain parempaa tilalle.

Raakis, kiitos huolenpidosta, mutta en millään voi ottaa toisen rahoja. Säästän omista menoistani, että saan kissoille hyvää ruokaa ja muun hoidon. Kissat ovat mulle maailman tärkein asia ja siksi mä täällä vielä olen. Niiden hoidosta en ole ikinä tinkinyt.

Moi Leijonamieli,
Miten sinä jakselet? Minulla on myös ollut hankalaa monessa elämän asiassa tullut ongelmia joka suunnalta . Olen ruvennut arvostamaan elämää. Olen oppinut kantapään kautta, että rahat, materiaali ei tuo onnea. Vaan ihmisten antama tuki, turva, rakkaus toiselle ihmiselle silloin kun ei enää jaksa. Ihan vain lähellä olo, vaikka kävelyseura, vaikka kirkossa käy kuuntelemassa kaikessa rauhassa päivän sanan vaikka ihan itsekseen. Pikkujutut tuovat iloa elämään kun katkeruuden unohtaa elämään alkaa ilmestyä ihan kun itsestään iloisia asioita ja kaikki alkaa muuttuman hyväksi. Tarvitset rahallista apua, tukea, ystävää haluaisin auttaa sinua?

Mä haluaisin sanoa, ettei musta tarvitse olla huolissaan. Mä haluan luottaa siihen itsekin. Että olen tässä viellä huomennakin, ja ensi viikolla.

Juuri tuolta minustakin tuntuu, käytännössä koko ajan! Hirveä tarve vakuutella itselleen ja muille, että kyllä tässä pärjätään, ei tässä mitään, ihan hyvin menee. Ja niin kai meneekin, tai siis monella muulla ihmisellä maailmassa menee paljon huonommin. Joillain ei ole ruokaa eikä kotia. Ärsyttää, että mielenterveys voi pilata muuten ihan kelvollisen elämän näin totaalisesti.

Hei Leijonamieli !

Miten jakselet? ovatko kissat pitäneet sinut elämässä kiinni?

itselläni on marsuja ja siten tiedän että eläimillä on jokin taikavoima saada
paremmalle tuulelle ja vaikka kuinka itkettäisi hetken päästä nauru tulee kuin vahingossa.
Kun ottaa syliin karvakavereista yhden, halaa ja rapsuttaa sitä, se nuuhkii kasvoja
ja pitää suloista ääntä niin tuntuu heti edes vähän paremmalta 🙂
🙂🌻

Oi, Marsuja😍!

Minulla oli pienenä marsuja. Useampikin ja ne ovat aivan ihania! Ensimmäinen oli pitkäkarvainen, harmaa, rusettimarsu (uros) ja sen jälkeen oli lyhytkarvainen, kirjava tyttömarsu. Myös sukulaisilla oli marsuja ja marsuja näin myös äitini 50-60-l. valokuvissa, koska hänen lapsuudenkodissaan oli ollut jo silloin ennen vanhaan marsu, mikä oli silloin aika harvinaista.

Marsut ovat siis kuuluneet minun elämääni🙂 Syksyllä kävin muuten eläinkaupassa oikein katsomassa marsuja ja kun pitkästä aikaa näin niitä niin ihastuin taas. Kun pitkästä aikaa kuulin niiden ääntelyä niin tuli ihan elävästi ne lapsuuden marsut mieleen. Varsinkin se kimeä "kviik, kviik"-ääni, joka kerran kun äiti aukaisi aamulla jääkaapin oven ja marsukin halusi aamiaista🙂 Ja sitten se "purputtava" perusääni..

Kaikkea hyvää sinulle ja marsuillesi🙂🌻

tunnen ihan samoin, ilman  pieniä kultamurujiani, olisin jo poistunut sivuovesta.

😪tunnen ihan samoin, ilman  pieniä kultamurujiani, olisin jo poistunut sivuovesta.

😪tunnen ihan samoin, ilman  pieniä kultamurujiani, olisin jo poistunut sivuovesta.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: j