Elämän otteet hukassa :/
Hieman yli kaksi vuotta sitten minulla oli kaikki ja tällä tarkoitan hyvä työpaikka, avoliitto ja ystäviä. Lapsuuden takaisista traumoista kuitenkin sairastuin pahasti ja minulta loppui elämänhalu. Luovutin, mutta sain toisen mahdollisuuden. Menetin kuitenkin kaiken, läheiseni eivät kyenneet sivusta katsomaan ja tukemaan minua ☹️ Oli pitkiä sairaalajaksoja ja hoitoja mitä myöden tuli diagnooseja ja lääkkeitä :/ Menetettyäni kaiken mikä oli raskasta ja turvallista. Meni paljon aikaa sähläilyyn ja tällä tarkoitan sitä, että mitä ihminen on oikeasti valmis tekemään löytääkseen tai rakentaakseen uuden parisuhteen. En tiedä mistä johtunee etteivät suhteet ole kestäneet vaan jokainen on kaatunut neljän kuukauden jälkeen😞 Keväällä päätin, että nyt nostan itseäni niskasta ja päätin hakea kouluun jota kautta lähtisin rakentamaan elämääni uudelleen. Alku näytikin hyvältä, kunnes taas tuntuu että voimat loppuvat kesken. Mitä tehdä kun taas edessä näen vain luovuttamisen? EN vain saa elämästä otetta vaikka kuinka yritän selviytyä erilaisten harrastuksien yms. muiden kautta. Jotenkin näiden kahden vuoden sisällä olen hukannut sen taidon miten luoda uusia ihmissuhteita ja ennen kaikkea olen hukannut itseni. Tiedän että asioihin kuluu aikaa, mutta ei ihmistä ole luotu kaikkea kestämään 😟 Onko muilla kokemuksia siitä kun on tullut aika aloittaa alusta vai onko vaan parempi lähteä pois?
Minä taidan olla mestari luovuttamisessa! Nyt jo sille asialle hymyilen, mutta kun se oli pahimmillaan päällä, eli en saanut mitään vietyä tavallaan loppuun vaan hyppäsin paikasta ja asiasta toiseen. Kun tuli tuo tunne josta mainitset, että haluaa luovuttaa, ehkä se onkin pelkoa? Pelkoa ettei onnistu? Joutuu hylätyksi yms.
Luulenpa että oma kokemukseni oli sitä etten uskaltanut jäädä katsomaan lopputulosta koska pelkäsin että en kestä sitä, en osaa enkä ole hyvä siinä mitä tein tai missä olin.
Minun menneisyydessä on paljon häpeää, alemmuudentunnetta, taas toisaalta ylireagointia johonkin siten että "hehkutin" liikaa että on hyvä olla, kuitenkin masennus iski sen jälkeen voimakkaasti enkä sitä kestänyt.
Kirjoittelen tässä omaa selviytymistä, edelleen, yritän kirjoittamalla selkeyttää sitä miksi tapahtui niin karmeasti että menetin kaikki ihmissuhteet jossain vaiheessa ja sain osakseni hylkäämistä ja ihmisten halveksunnan epäonnistumisestani. Olinko oikeasti epäonnistunut? Entä jos olinkin, entä sitten? Kaksi avio-eroa, työpaikkoja hirveän paljon, koulutusta ja kursseja, asuinpaikkakunnan vaihtamista yms. Kuvittelin että vain etsin onnea ja parempaa elämää siten. No, nyt on parempi elämä menossa. Enkä vaihtais pois. Joten se etsiminen kannatti, minun kohdalla kärsimys vain auttoi etsimään parempaa elämää, ei helpompaa eikä vain nautintoa vaan jotain vielä parempaa. Rauhaa sisäisesti.
Tuo kyllä kuulostaa niin tutalta, että muuttaa kaupungista kaupunkiin etsien sitä jotain parmpaa :/ Suurimmaksi osaksi tämä varmaan onkin pelkoa...nytten on vain kuukauden aikana tuntunut siltä ku seisoo vaikka ulkona katsellen muita ihmisiä ja maailmaa on tunne etten vaan kuulu tänne, ei täällä ole minulle paikkaa. Olen kuin muukalainen vieraalla planeetalla. Herää myös kysymys että täytyykö joidenkin vaan kärsiä löytääkseensä onnellisuuden :/ Kun se kivinen polku on vaan raskasta..mistä sinulta löytyi se voima uskoa ja toivoa parempaan? Ihana on kuulla että olet nyt tyytyväinen elämääsi 🙂
En oikein tiedä itsekään mikä minut muutti ja koska se tapahtui. Pikkuhiljaa kait.
Tuo tunne kun katselet ihmisiä ja koet että olet ulkopuolella kaikesta on tuttu tunne. En ala arvailemaan miksi se tunne tulee, koska en aivan varmasti sitä tiedä. Mutta sen tiedän että se jossain vaiheessa loppuu kun uskaltaa pysähtyä ja antaa sen tunteen tulla.
Täällä tukinetissä on ollut paljon kokemuksia joista olen saanut voimaa ja uskoa että kaikki muuttuu vielä hyväksi.
Jopa kirkossa koin voimakasta tunnetta ulkopuolisuudesta.
Jos nyt oikein mietin niin luonto, meren ja joen rannat, metsä, puut, kukat ja koira olivat ne jotka saivat minut tuntemaan että kuulun johonkin. Ja sittenhän löysin myös Korkeimman Voimani johon luotan ja uskon ja joka suojelee minua etten tarvitse pelätä enkä olla niin riippuvainen muista ihmisistä.
Minun menneisyyshän on sellaista että menetin luottamukseni muihin ihmisiin. En uskonut kenenkään tarkoittavan oikeasti sitä mitä sanovat. Joka paikassa olin saanut kokea että ihmiset puhuivat mitä sattuu. Kukaan ei oikeasti tarkoittanut yhtään mitään.
Vasta nyt ymmärrän etteivät he ehkä kyenneet puhumaan totta tai eivät kyenneet pitämään lupauksiaan tai että minulla oli liian suuret vaatimukset muita kohtaan. Olin liian totinen tosikko.
Yritän hyväksyä itseni tällaisena, että muutan ja kuljen. olen erilainen. Olen ihan hyvä tällaisenaan.
Sitten on vielä se, että jos haluaa, ettei enää poukkoile paikasta toiseen niin ei vain enää lähde pois jostain, vaikka kuinka tuntuis houkuttelevalta luovuttaa ja lähteä. On kestettävä tuska mikä siitä tulee, ja pelko että jotain kauheaa tapahtuu. Kait se pelko on pahin tunne. Pelko epäonnistumisesta, tuhosta, naurunalaiseksi joutumisesta, hylätyksi tulemisesta, kärsimyksestä...
Nämä on vain tämän hetken ajatuksia, illalla jo voi olla toisin. Onneksi en ole robotti joka on aina samanlainen. Olen elävä ihminen. Ihmisillä on tapana kuvitella että joku yksi tapa elää on vain ainoa oikea tapa. Toinen toisiaan vertaillaan ja yritetään todistaa että itse on elänyt oikein ja tuo elää väärin.
Ainoa asia joka merkitsee nykyisin minulle on se että pidän itsestäni huolta, nielen ylpeyteni ja en ala vaatimaan itselleni parempaa kuin mihin nyt kykenen. Ja olen onnellinen ihan pienistä asioista, jotka ovat jopa ilmaisia.
Oisi ihana tunne vielä joskus luottaa ihmisiin...Luulin että noista monesta hoitopaikasta olisin saanut vertaistukea ja ymmärrystä..ehkä jopa luottamusta heihin muihin, mutta toisin kävi :/ Itsekkin olen yrittänyt saada helpostusta pahaan oloon luonnosta tai asioista mistä ennen pidin..ei vaan mikään auta..nyt minulla on opamoxit ja alkoholi..Eniten ärsyttää kun toivoin niin paljon saavani apua juuri noista hoitopaikoista, mutta turhaan ☹️ Jos vaan jaksaisin vielä katsoa eteenpäin ja kaivaa se usko tulevaisuuten jostakin 🙂
Onpas sattumaa, että itsekin käytin alkoholia väärin. Se toimi tavallaan ahdistus ja muuna lääkkeenä kunnes otti vallan kokonaan ja teki enemmän haittaa kuin hyötyä.
Kyllä alkoholi sai minut liikkeelle ja tutustumaan muihin ihmisiin, liittymään johonkin porukkaan, mutta eihän se ollut ns. normaalia. Mutta opin jo nuorena kulkemaan vapaa-aikana kapakassa tai baareissa joissa sain huomiota ja kykenin seurustelemaan muiden kans. Näin jälkikäteen ajatellen tunsin olevani osa muita ja samanarvoinen, en huonompi.
Mutta sitten alkoholi ajan myötä vain eristi minut muista, kun määrät lisäänty ja tuli työssä olo vaikeuksia ja viimein meni kaikki rempalleen, enkä kyennyt hoitamaan enää mitään. Olin joko hirveässä masennuksessa tai ihan älyttömässä hyvässä olossa ja kuvitelmissa mitä on. Oikeasti en enää kyennyt töihin enkää mihinkään muuhunkaan.
Raitistuin kuin ihmeen kokeneena kun pääsin AA-ryhmään ja aloin elää selvää elämää ja se on se minun uusi alku elämässä. Jälkeenpäin on ollut montakin henkistä kärsimystilaa kun on selvitellyt menneisyyttä ja tutkinut itseäni, mutta aina tulee hyvä päivä ja tasasempi olo.
Kokeile ihmeessä alkoholitonta elämää ja ehkä myös ilman lääkkeitä. Mutta lääkärin luvalla. Vertaistukea saa siihen mutta siinäkin itse on itseään autettava, muut eivät sitä tee, itse on alettava itsensä parantajaksi!
Niin, ehkä minulla muuttui elämä siten etten enää etsinyt muilta apua vaan aloin itse itseäni hoitaa, enkä odottanut enää muiden minun elämääni muuttavan.