Huh, tänään taas vähän tuntuu olevan vaisu päivä.. vähän vetämätön ja kiukkuinen olo. Pitäisi alkaa pyyhkimään pölyt ja järjestämään eräs astiakaappi, mutta tässä vain kirjoittelen.

Eilen oli toiminnan päivä. Tein vimmatusti. Ei täältä kohta roskaa löydä, kun imuroin koko ajan.

Mies lähti kauppaan ja muutaman asian hoitamaan. Minua oksettaa pelkkä ajatuskin jonnekin lähtemisestä.

Kaipaisin kipeästi rohkaisua itsetunnolleni. Täällä kotona seinien sisällä en sitä tietenkään saa, enkä muutenkaan kun en ole ihmisten seurassa tekemässä mitään. Tuntuu, että kun en pitkään aikaan kuule mitään positiivista itsestäni niin lamaannun ja muutun neuroottiseksi, sekä alan kuvitella kaikkea negatiivista. Ennen vanhaan, kun olin ihmisten seurassa kuulin melkein joka päivä jotain hyvää ja elämänilo pysyi siitäkin yllä.

Löysin pari harmaata hiusta tummien hiuksieni joukosta ja tuntui, että sydän pysähtyy. Joo, kyllä tässä ollaan kovaa vauhtia vanhenemassa. Hyi, että minua inhottaa ikääntyminen. Siinä ei ole mitään ihanaa, kuten uskotellaan. Mitä hienoa siinä on, että alkaa rapistumaan ja rumenee päivä päivältä. Joo, harmaat hiukset ja rypyt EI ole hienoja, kuten myös uskotellaan. Ne ovat vain rumia. Piste. Ahdistaa. Hienoa olla 37-vuotiaana joku mummo. Kait ne vaihkaritkin kohta pamahtaa päälle jos ei jo ole.

Jatkan laihduttamista. Mieluummin olen ruma ja laiha, kuin ruma ja lihava. Muiden ihmisten lihavuus ei haittaa minua ollenkaan vaan usein katson, että he ovat ihan nättejä, mutta MINÄ itse en saa enää olla sellainen.

Kauheaa identiteettikriisiä. Sallin itseni juoda tänään kupillisen cappuccinoa kerman kanssa ja jopa yksi pikkupulla!!! Sitten kun mies tulee kaupasta. Mutta.. edistystä, en kirjoittanut ostoslistaan yhtään enempää herkkuja, kuin tuon kahvin ja pullan. Ennen kirjoitin kokonaan oman lapun herkuista.

Just tällä hetkellä en jaksa olla oikein positiivinen ja inhoan olla minä. Kuitenkin alan hommiin ja vien päivän läpi tahdolla.

Tämä viikko on ollut kamalan tahmea. Minulla piti olla tänään lääkäriaika, jossa olisi selvinnyt sairauslomani jatko. Se siirrettiin työterveyden toimesta ensi viikon maanantaille. En ole jotenkin koko viikkona osannut rentoutua vaan olen ollut kireä kuin viulunkieli ja mietin koko ajan, että mitä jos minut pakotetaan takaisin töihin, vaikka en siihen kykene. Torstaille oli varattu psykologiaika varhain aamusta, ja kuinka ollakaan, eilen kun olin kotiovella menossa ulos, soitetiin, että aika joudutaan perumaan. ☹️ En muutenkaan mielelläni juokse siellä psykologilla, joten tästä viikosta on jäänyt käteen vain ärsytystä.
Muutenkin istun vaan päivät kotona osaamatta tarttua mihinkään. Tiedostan kyllä, että tämä on ihan tyypillistä masennusoiretta, mutta en pysty oma-aloitteisesti lähtemään mihinkään. En vaan jaksa.

Mietin myös, että olen niin lihava etten kestä esiintyä ihmisten ilmoilla missään. Olen turvonnut, läski ja ruma enkä jaksa lyllertää kaupassa, jossa jo sisääntulon liukuovista heijastuu omat ihrat. En halua nähdä niitä. En tiedä millä saisin itseni motivoitua liikkumaan. Viime kesänä sentään jaksoin vielä juosta viiden kilsan lenkkejä. Nyt kahden kilometrin kävelykin tuntuu ylitsepääsemättömältä ja inhottavalta.

Mistä tässä edes aloittaa kun tuntuu, että odottaa vaan kaiken loppua koko ajan?

Amassados☺️❤️

Voimia. Tuo kirjoituksesi loppuosa läskeistä oli kuin minun ajatukseni. Varmaan pitkälti olemukseni ja sen aiheuttaman turhautuneisuuden johdosta en ole halunnut paljon kulkea missään, en kaupoissa, enkä muuallakaan. Tietysti se on omaa kuvitelmaa, että olisi jotenkin huonompi kuin muut ja onhan siellä muitakin paksuja, mutta.. Kun on tottunut ennen olemaan suht hyvän näköinen ja hoikka, joka on saanut positiivista huomiota niin on aika vaikeaa sopeutua olemukseensa lihavana "lyllertäjänä" ja "rumana". Joskus harvinaisen hyvinä itsetuntopäivinä, kun muuten olen hyvällä mielellä niin en välitä asiasta ja saatan hyvinkin lähteä ihmisten ilmoille. Huonoina päivinä en todellakaan lähde ovesta ulos. Joskus (usein) käy kuitenkin niin, että kun olen hyvällä tuulella ja tuntuu, että pitkästä aikaa voin lähteä kauppoihin niin siellä kaupassa hymy hyytyy jo alkumetreillä, kun joku parikymppinen, pitkä, hoikka ja pillikinttuinen, pitkähiuksinen kaunotar sipsuttelee itseensä tyytyväinen ilme kasvoillaan ohitse.. Naurettavaa, mutta hyvä mieleni hyytyy siihen ja itsevarmuus romahtaa, tunnen itseni huonoksi ja haluaisin vaan kadota jonnekin.. Pahimmillaan tulen äkäiseksi, itkuiseksi ja menetän keskittymiskykyni koko kauppareissuun. Häpeän itseäni, että olen vanheneva "akka", jolla on niin huono itsetunto että kadehtii nuoria naisia. Mielestäni se on ala-arvoista, mutta en voi sille mitään. Jos olisin kuin ennen niin en käyttäytyisi näin, enkä varmaan edes tuntisi itseäni "vanhaksi".

Mietin vain yhä useammin, että kun olisi rahaa.. voisi käydä kampaajalla ja kauneushoidoissa joskus, ostaa laadukkaita tuotteita ja ravintoa, palkata vaikka personal trainerin ja tehdä jonkun pienen kauneusoperaation. Ainakin se piristäisi mieltä ja toisi sitä kautta hyvinvointia. Mutta tämä tunne, että alkaa tulla vanhenemisen merkkejä, eikä ole varaa mennä edes kampaajalle, eikä ostaa hyviä ihonhoitotuotteita. Jos asuisin yksin ja olisi vain omat (pienet) rahat niin käyttäisin kaikki rahani kauneudenhoitoon ja söisin kaurapuuroa. Mutta, koska (kiitos siitä) minulla on puoliso niin en voi sanoa, että tässä kuussa emme osta ruokaa vaan minä menen kampaajalle ym🙂 No, sata kertaa mieluummin hyvä puoliso, mutta.. omaa rahaa minulla ei ole koskaan. Joskus tuntuu kummalle, että 37-vuotiaalla ei ole koskaan yhtään ropoa omaa rahaa. Rahat menevät yhteiselle tilille, josta maksetaan vuokra, laskut, automaksut sun muut ja jäljelle jäävällä rahalla mies käy kaupassa ostamassa ruoat ja siinäpä se sitten onkin. Tähän saakka olen ollut sitä mieltä, että en edes tarvisi rahaa, mutta nyt ajattelen, että kyllä tarvisin vaikka mihin ja alkaa ärsyttää kun ei koskaan ole "omaa" rahaa. Jos minulla olisi vaikka 500e niin tuntisin itseni tosi rikkaaksi😎

Aika sekava päivä ollut tänään. Aamulla oli tahmeaa. En ole saanut oikein mitään aikaiseksi ja osa kotitöistä on vielä tekemättä. Join sen kahvin ja söin pullan silloin aamusella ja se/ne maistui tosi inhottavalle, yllättäen. En siis saanut niistä nautintoa, pyh! Lisäksi purskahdin itkuun, kun mies oli tuonut kaupasta pari väärää ruokapakettia. Just, ei siis oikein ole nyt mielenterveys tasapainossa. No, kaipa se siitä taas. Seuraava shokki tuli, kun luin netistä tästä uudesta telkku-ohjelmasta, jossa ihmiset on ihan alasti.. voi pyhä jysäys. Taidan olla vähän jälkeenjäänyt tässä nykyisessä suvaitsevaisuudessa, kun ahdistaa, että koko ajan vain mennään pidemmälle ja pidemmälle tuossa, että koko ajan ollaan enemmän paljasta pintaa joka ohjelmassa ja kaikki perustuu lopulta seksiin ja seksikkyyteen, jopa pornoon ym. Olen kait romantikko ja syntynyt väärälle vuosituhannelle, kun suoraan sanottuna paheksun ja ihmettelen osaa näistä nykyisistä ilmiöistä, mutta ei niistä enempää, koska käsitykseni eräistä asioista saattaa loukata jonkun periaatteita tai suuntauksia. Mutta kuitenkin, hetkellisesti masensi tuokin. Varmaan osaksi kun ei itse tunne kuuluvansa noihin kauniisiin ja seksikkäisiin😞

Seksi asiana on aika kaukana minun elämästäni (tätä ei tarvitse lukea, jos jotain ällöttää, että kirjoitan tästä) K-18- Huomaan, että minua ei oikein seksi huvita. Joskus, satunnaisesti, mutta enimmäkseen ei ole mitään mielenkiintoa vaikka miehessäni ei olekaan vikaa sen suhteen, siis etten häntä haluaisi. Tuntuu, että seksi on mennyttä elämää, eikä kuulu nykyiseen elämään. Siksi kait se sitten häiritsee kun sitä tulee joka tuutista ja tuntuu, että itse on omituinen, kun ei ole sellainen "seksimaanikko"..

PepsiMaxi se ei vaan koskaan petä, heh.. Mies oli ostanut minulle (en pyytänyt) pikku pullon pepsiä ja kun hörppäsin siitä maistui se ihanalle!!!! Pepsi I love you so much!!!! Nytkin menen keittiöön ja hörppään Pepsiä ja alan sitten imuroimaan. Kumma, kun pullakin maistui ihan pahalle, mutta Pepsi on kuin huumetta, se maistuu aina. Minähän en siis ole juonut limsaa yli kuukauteen ollenkaan.

Nyt keittiöön.

Epävakaa olotila on jatkunut. Kirjoitan tänne ihan rehellisesti, kuten tunnen, vaikka se itsestänikin kuulostaa välillä niin sekopäiselle. Mutta, ollaan sitten sekopäitä, niinhän minun papereissakin lukee🙂

Yö meni ihan ok. Aamulla hetken väsytti. Tuntuu taas olevan, että kun edellisenä päivänä hommaan kovasti niin se tuntuu seuraavana aamuna. Illalla vielä jatkoin myöhään asti imurointia ja astiakaapin siivousta (kaikki sata astiaa apk:n pesuun ja pölyt pyyhintään) Olo oli aika kuitti, mutta jatkoin vain. Minulla on jokin vimma siivota ja rapata koko ajan jotain nurkkaa ja samalla kuitenkin olen vähän väsynyt ja sekavalla mielellä.

Jossain joku kirjoitti, että kevään valoisuus saa oudolla tavalla ahdistuneeksi vaikka ei pitäisi olla mitään syytä ahdistukseen. Minustakin tuntuu niin. Vasta (ennen valon tulemista) olin vielä hyvinkin seesteinen ja tyytyväinenkin. Nyt kun aurinko paistaa joka päivä niin olen tullut ahdistuneeksi ja itkuiseksi ym. Elämäni ei kyllä ole muuttunut yhtään huonommaksi, melkein päinvastoin. Mutta minun mielessä on jokin venksahtanut ja se tapahtui nopeasti, naps vaan!

Aamulla siis vähän väsytti. Pesin hiukset ja löysin taas muutaman harmaan hiuksen lisää. Sain siitä kovan ahdistuksen ja tutkin ja räpläsin hiuksia yli tunnin. Olin melko ahdistunut ja siihen samaan syssyyn mies yhtäkkiä ilmoitti, että hänen tytär tulee joku päivä kylään. No, ei kuulosta maailman kauheimmalle asialle, mutta ainakin vanhat lukijat muistavat, että olen ennestään kertonut, mikä kauhu minulle on jos tulee vieraita ja aina ne tuntuvat tulevan juuri silloin, kun olen eniten ahdistunut ja itsetunto alhaalla. Silloin kun olen parhaimmillani ei koskaan tule ketään. Olen tottunut siihen, ettei meillä koskaan käy ketään kuin muutaman kerran vuodessa miehen tyttäret. Ensin ahdistuin niin, että veri alkoi suhista päässä ja menin melkein paniikkiin. Mieleni suolsi asioita miksi en voi näyttäytyä kellekään; olen lihava, minulla on rumat vaatteet, ahdistun ja alan verrata itseäni siihen vieraaseen, hiukseni ovat kauheat ym. Ongelma on siis se, että minä ajattelen miehen tytärten muistelevan minua sellaisena, kuin olin ennen ja kauhistelevan miltä nykyään näytän (enhän ole näyttänyt itseäni pitkään aikaan). Tajusin mielessäni, että nyt en ainakaan voi tavata ketään vierasta. Pelkäsin kuitenkin, että mies saa raivarin, kun alan taas kerran sekoilla, ettei meille voi tulla. Mietin miten tällä kertaa pääsen kiipelistä. Onneksi mies ei saanut mitään raivaria vaan tuntui ymmärtävän, kun sanoin, ettei minulla ole mitään hänen tytärtä vastaan, mutta kun ahdistun jo ajatuksesta, että tänne tulisi joku. Sanoin, että en voi mitään sille, että olen tämmöinen. Ja purskahdin itkuun.. Onneksi mies on niin ymmärtäväinen, että sanoi voivansa mennä itse kylään sinne tyttären luokse. En usko, että kovin moni mies ymmärtäisi tällaista tai ainakaan jaksaisi. Varmaan miehelle aika ikävää, kun ei voi omaan kotiinsa kutsua ketään, kun minä hypin seinille. En tiedä hyväksyisinkö itse asiaa jos mies olisi sellainen, varmaan olisi vaikeaa.

Näyttää siis siltä, että minä olen erakoitunut kotiin ja tänne ei saa tulla ketään. En siis halua, että minua nähtäisiin. Huoh.. Tapani mukaan hyvityksenä asiasta lähetin miehen mukana hänen tyttärelleen kaapistani erään käsilaukun, jonka ajattelin häntä miellyttävän. Lahjon siis tavaroilla, kun en henkisesti kykene olemaan normaali.

---------

Mies tuli juuri äsken. Toi sitten minulle sipsi-pussin ja pienen suklaalevyn. Sipsejä minulla kyllä tekikin mieli.. mutta itse en olisi ostanut. Kävin tänään vaakalla. Neljä kiloa lähtenyt ja pysynyt poissa. Ihan hyvä. Miehen poissa ollessa ehdin siivota ja vaihdoin sohvatyynyihin uudet päälliset. Otin suikalelihan lämpenemään. Puhuin myös yli tunnin äidin kanssa puhelimessa.

Nyt joudun lopettamaan, kun annan koneen miehelle.

🙂🌻

Tänään, kun heräsin ja sain silmäni auki niin minua v-tutti heti. Taitaa olla tosiaan kevätmasennusta. Varsinkin kirkas aurinko sai minut kiukkuiseksi. Jonkinlaiset neuroottiset ajatukset tuntuvat pyörivän päässä ja varsinkin kuolemanpelko nostaa päätään. Tuntuu, että aina kun masennun ja ahdistun niin ensimmäinen on kuolemanpelko oli siihen sitten syytä tai ei. Olo ei henkisesti ole oikein hyvä. Ei energinen, eikä seurallinen. En oikein jaksa keskustella miehen kanssa vaan möllötän yksikseni makkarissa. Tuntuu vain yksinkertaisesti, ettei elämässä ole oikein järkeä, eikä mitään päämäärää. Tulevaisuudessa en näe mitään kiinnekohtaa. Samanlaista ajelehtimista koko elämän ajan. Koetut traumaattiset asiat ovat tunkeneet mieleen.

Keitin puuroa aamiaiseksi, mutta sen jälkeen en ole tehnyt oikein mitään, enkä tiedä mitä tekisin. Joka päivä imuroiminenkaan ei tunnu järkevälle. Ikävää, että olo aina jossain vaiheessa lipsahtaa tähän samaan tyhjyyteen, vaikka välissä olisi kuukausien hyviä jaksoja. Taidan ottaa murusen temestaa.

Radiossa soi jumalanpalvelus. Juuri lueteltiin kuolleiden nimiä. Sehän onkin sopiva taustaohjelma tälle mielentilalle.

Haukotuttaa, tympii..😞

Kohta on pääsiäinen. Toinen pääsiäispäivä on ex-mieheni kuolinpäivä. Tuntuu kummalle, että siitäkin on jo yli viisi vuotta. Hän on ollut yli viisi vuotta taivaassa. Omituista ylipäätään ajatella, ettei häntä ole. En varmaan vieläkään ole edes tajunnut, että hän on kuollut. Luulen, että hän elää, jossain. En kaipaa häntä, mutta muistot sen aikaisesta elämästä vetävät vähän haikeaksi. Minä, hän ja äitini olimme paljon yhdessä ja samaa perhettä. Nyt hän on ollut kuolleena jo monta vuotta, äiti on elämänsä ehtoossa ja minä itse lähempänä neljääkymmentä. Kait sitä aikanaan luuli, ettei meistä kukaan koskaan vanhene, saati kuole. Nuoruuden ajatuksia; että elämä jatkuu vaan, ikuisesti.

Onhan elämä ikuinen, mutta ei täällä. Jokainen poistuu vuorotellen. Lakkaa olemasta täällä. Elämä jatkuu toisessa maailmassa. Meistä jää vain muisto jonkun mieleen. Olen kiitollinen hyvästä puolisostani, mutta mieleen hiipii ajatus, että sillä ei olisi paljon merkitystä jos minä lakkaisin olemasta. Äiti ja mies surisi varmaan, mutta ei ketkään muut. Mies on niin vahva, että selviäisi. Äiti selviäisi. Minä olen meistä heikoin lenkki. Jos elämäni jatkuu niin jossain vaiheessa olen yksin. Kun äiti ja mies ovat poistuneet. Kuka on kanssani silloin? Ei ole lapsia, eikä sukulaisia. Varmaan yksin, kunnes höprähdän ja sitten jonnekin laitokseen. Ei sekään ajatus niin nappaa. En usko, että elän sinne asti. En ole koskaan uskonut, että elän vanhaksi. Luulen, että kuolen joskus kuusikymppisenä viimeistään. En tiedä miksi niin ajattelen. Jos elän edes sinne saakka. Tosin, sitten kun äiti ja mies ovat kuolleet, ei minullakaan ole mitään jäljellä täällä ja asia on sitten aivan sama.

IM ei pyöri päässä, eikä ajatuksena houkuttele. Mutta ajatus, että katoaisi vain. Että tämä maallinen matka loppuisi. Ei sekään ajatus tällaisena päivänä niin huonolle tunnu. En tunne kuuluvani tähän maailmaan. Nyt otan sen temestan.

Otin puolikkaan temestan. En tiedä auttoiko se vaiko joku muu, mutta tuli vähän vähemmän ahdistunut olo. Tein meille ruokaa ja sitten söimme. Puhuin äidin kanssa puhelimessa. Sen jälkeen menin suihkuun ja nyt on freessimpi olo. En ajattele ikäviä asioita nyt.

Mies puhuu tyttärensä kanssa puhelimessa. En tiedä vielä mitä teen seuraavaksi. Täytyy hetki ottaa rennosti ja miettiä.

🙂