Hei. minä olen elämäni aikana nähnyt ja kuullut vihaa paljon. Vihaa minua kohtaan ja vihaa muita kohtaan, yleensä ne on vain ennakkoluulojen ja muiden ihmisten erilaisuuden hyväksymätttömyydestä johtuvaa. Me ihmiset kun ollaan erilaisia.
Sinähän jo ymmärrät että vihaisuutesi johtuu jostain mitä olet kokenut. Hae apua, apu tulee kun vain lähtee hakemaan. Eri juttu jos haluat pitää vihaa itselläsi? Onko se suojautumiskeino? Pelkoko on sisälläsi? Oletko hauras? Herkkä?

siksi kyselen kun itse olin hauras ja herkkä. Ja kun sain kaltoinkohtelua tarpeeksi tulin vihaiseksi, kaikille ja kaikkea kohtaan, hyvin negatiiviseksi. Olin kuin nurkkaan kiusattu kissa joka raapii auttajaansakin. Mutta kuljin vertaistuessa, psykiatrilla ja väkivallan uhrit ryhmässä ja sain niistä apua etten enää vihannut muita tai itseäni.

kirjoitankin nyt varmaan lähinnä itselleni, kun en voi nyt auttaa läheistäni jolla on vihaisuus ja aika herkkä suuttumaan, loukkaantumaan, jos katsoo väärällä tavalla niin jo suuttuu...

syyllisyys ja hätä hänen puolestaan on kova. olen yliherkkä reagoimaan ja liian altis lähtemään auttamaan ja siten aivan väärä henkilö auttamaan, taidan tehdä vain enemmän vahinkoa kuin hyötyä.

Mutta toivon että haet apua vaikka kirkosta jos et muualta saa. Minuakin on usko auttanut pahimman yli ja uskon että se auttaa muitakin jos se auttoi minua...

Kyllä minä koen olevani herkkä, joskus jopa yliherkkä ja reagoin vähästä. Olen myös kokenut, että menneisyydessäni minusta on yritetty kitkeä sekä herkkyys, että naisellisuus, meillä vallitsi sellainen macho-dynamiikka, jonka isä saneli ja muut noudattivat.

Olen minä hakenut apua vaikeuksiini ja saanutkin, mutta en oikein ole kokenut hyvää kemiaa niiden tukihenkilöinen kanssa, jotka minulle on osoitettu. Uskonto ei ole minun ratkaisuni, siitä minulla on liikaa traumaattisia kokemuksia.

Luulen, että minun vihaisuuteni takana on paljon juuri pelkoa, mutta myös surua, pettymystä, turhautumista, joskus jopa vain hämmennystä. Viha on se reaktio, joka minulle lapsena opetettiin, molemmat vanhempani suhtautuivat minuun torjuvasti ja vähättelevästi, se istuu selkärangassa. Ja sisarukseni seurasivat tietysti vanhempien esimerkkiä ja niinpä koin olevani se musta lammas, jota kenenkään ei tarvitse hyväksyä - ja se jatkuu perhedynamiikassa yhä. Kärsin siitä itse kaikkein eniten ja siitä seuraa myös paljon häpeää, syyllisyyttä ja masennusta. Olen myös hirveän väsynyt ainaiseen vaatimukseen muuttua joksikin toiseksi, kuin mikä olen. Kyllä minä olen tullut toimeen ns fiksujen ihmisten kanssa, konfliktit syntyvät yleensä sellaisten kanssa, joilla on itsellään ongelmia tai epävarmuuksia. Masennukseni on kroonista.

Kroonisen masennuksen vuoksi minutkin arvioitiin kykenemättömäksi enää työhön ja passitettiin eläkkeelle, josta tuli taas uusi vihan kohde ja mielestäni kaltoinkohtelua yhteiskunnankin puolelta. Mutta olin löytänyt jo uskon Korkeimpaan Voimaan, en sellaiseen kuin mitä se oli lapsuudessa ja joillain uskontokunnilla. Löysin ihan oman näköisen Jumalan, ei se ollutkaan ankara, vihainen syyttelevä, tuomari. Hitsi soikoon kuinka olin onnellinen kun tajusin että Jumala on rakkaus, hän hyväksyy minut just sellaisena kuin olen. Aloin turvautua häneen ja vaikka elämäni näytti sekasortoiselta niin siihen alkoi tulla pikkuisen valoa, hetki kerrallaan, päivä kerrallaan. Ja sain rohkeutta tehdä asioita joita en olisi uskaltanut tehdä jos en olisi uskonut että Korkein suojelee, kun en tee mitään pahaa muille, en kosta, enkä tee vääryyttä niin olen oikealla tiellä.

Sitten vain uskalsin lähteä töihin, pieniä hommia ensin, mutta siitä se lähti. Uskalsin mennä opiskelemaan kursseille joissa käsiteltiin ihmissuhteita ja tunteita, kuuntelin luentoja ja juttelin muiden kanssa. Seurakunnalla oli sellaisia leirejä mihin pääsi mukaan. Sitten oli kristillisiä kansanopistoja joissa myös oli viikonloppu kursseja ja joihin vähävarainenkin pääsi, kun anoi avustuksen sieltä.

Luin aamulla lehdestä kirjailijasta joka oli käyttänyt jotain metodia siihen, että pääsi irti negatiivisista ja haitallisista tunteista. Huomasin, että olin itse jo käyttänyt sitä pidemmän aikaa, eli päästää irti. Päästää irti surusta, vihasta, kaunasta, katkeruudesta ym. Kysymys oli siinä että haluatko päästää irti? Ei niin että "päästä irti!". Jos ihmiselle, tai ainakin minulle, sanoo liian tiukasti jonkin neuvon, että minun on tehtävä jotain, niin olen vastahakoinen, mutta jos kysytään haluanko, voinko niin jo onkin toinen mieli tehdä jotain.

Tuo irtipäästäminen vahingoittavista ajatuksista on ollut kyllä parhaimpia oivalluksia tiellä rauhaan itseni kanssa.

Tänne kun aloin taas kirjoitella niin olin surun ja masennuksen, katkeruudenkin täyttämä mutta huomaan että voin päästää niistä irti, etteivät ne pilaa minun elämää. Olen sitä mieltä että ajatuksista lähtee kaikki, viha ja rakkaus, joku muu voi olla erimieltäkin.

Hyvää talven jatkoa.

Uskonto merkitsee joillekin turvallisuutta, mutta minulle se merkitsee ahdistusta ja tuo mieleen paljon vallan väärinkäyttöä, painostusta ja syyllistämistä. Olen siksi ajautunut elämässäni etsimään muita totuuksia, uskon tieteeseen ja humanismiin, mutta en mihinkään yliluonnolliseen.

Kyllä minä voin hirveän huonosti vihaisuudestani. Olen vain yksinäinen ja keskustelukumppanin puutteessa ajatuksia on vaikeaa ohjailla, sitä on käpertynyt itseensä. Ja huonon itsetunnon vuoksi en masentuneena usko myöskään, että kelpaisin minnekään, missä on muita, jotka kiinnostaisivat. Olen jumissa yhdessä kipeässä sukulaissuhteessa, jossa toinen osapuoli kieltäytyy keskustelusta, eristää minut totaalisesti elämästään, vaikka meillä olisi yhteisiä asioita hoidettavana - ja minä en voi tehdä mitään. Se tuntuu kuin minua koko ajan kuristettaisiin.

Huomenta. Valitsin itselleni sopivan Jumala-hahmon, sellaisen joka rakastaa ja suojelee, ei syyllistä tai nakkele niitä kuumia kiviä niskaan, eikä vihaa minua. Hän lempeästi ohjaa, ei pakota, Hän antaa kyllä vinkkiä että ehkä voisin tehdä noin tai näin, muttei koskaan että minun pitää ja jos en tee niin Hän suuttuu ja kiroaa minut johonkin kauheaan ja minä pelon voimasta tottelen. Ei.
Lapsena kuuntelin pelotteluja. Herkkänä ihmisenä ne upposi minuun. Oli karhua pelotteena etten jäänyt koulutiellä leikkimään liiaksi kauan aikaa, tai susia, ja siten aloin pelätä metsää, ja luontoa. Vasta aikuisena käsitin minkä pahan teon he tekivät, kun pienen ihmisen mielen musersivat. Mutta olen antanut anteeksi heille, he eivät muuta keinoa tienneet, eivät osanneet, eivät ehtineet. Nyt olen aikuinen ja päätän itse mihin uskon ja mitä uskon.

Kyllähän nykyisinkin on ympärilläni pelokkaita ihmispoloisia, jotka yrittävät jälleen pelotella. Mutta en ala enää pelkäämään. Jumala on rakkaus ja rakkaudessa ei ole pelkoa, ei häpeää, ei vihaa. Rangaistus, tuska, se tulee jos teen väärin ja on ihan minun oma tekemä. Jos teen väärin tulee huono olo, tai riitaa tai vihaa Jos joku muu tekee väärin, mitä minun siitä tarvii ottaa itseeni, hän itse joutuu vastaamaan väärin tekemisistään ei minun.

Yritän olla välittämättä "mitä ne ihmisetkin sanoo", koska ne sanoo kuitenkin.

On vain tämä yksi elämä ja haluan elää tämän parhaan kykyni mukaan niin että minulla ja läheisilläni on hyvä olo. Ja luotan ja uskon että Jumala suojelee. Miksikö? Koska muutuin kun aloin uskoa. Usko meinasi horjua avio-eron myötä. Oli hirveät tuskat mielessä ja yksinäisyys kauhistutti, mutta siitä olen nyt selvinnyt. Ja ajttelen että ehkä se olikin paras ratkaisu meidän kohdalla, ja mies saa nyt elää omaa elämäänsä niinkuin haluaa ja vastata itse omasta valinnastaan. Ei minulle huonosti käy, jos käy, niin nousen siitäkin. Elämä vain on tällaista, välillä kovastikin tuskaista, mutta sitten taas helpottaa. Myrskyn jälkeen on pouta sää.