Olen 29-vuotias nainen, joka sairastaa keskivaikeaa masennusta ja jolla on diagnosoitu sekamuotoinen persoonallisuushäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko. Kärsin myös ajoittain voimakkaasta ahdistuksesta, joka lamaa työkyvyn totaalisesti ☹️
Lisäksi minulla on fyysisiä sairauksia. Olen yksinäinen, ei perhettä ja muutama ei-niin-läheinen ystävä asuvat kaukana. En näe enää toivoa paremmasta elämästä
ja olen alkanut vakavasti harkita itsemurhaa viimeisen kuukauden aikana 😭
En ole koskaan ollut työelämässä, 4kk:n osa-aikaista siivoustyötä lukuunottamatta. Ylioppilaaksi asti pääsin, sen jälkeen opiskelu ei ole onnistunut. Kaksi ammatillista koulutusta keskeytynyt em. ongelmien takia. Korkeakouluissa en pärjäisi muisti-ja oppimisvaikeuksien takia, joita on ollut teini-iästä asti.
Olen tällä hetkellä osa-aikaisessa työharjoittelussa eräässä työpajassa, mutta inhoan koko paikkaa enkä pidä siellä olosta yhtään. Ahdistaa niin hirveästi, että tänään en pystynyt menemään töihin ollenkaan ja joudun hakemaan sairaslomaa 😞
Työkkäristä sanottiin, etteivät he enää löydä minulle mitään harjoittelupaikkaa ja jos en jatka nykyisessä, en pääse minnekään. Suositeltiin opiskelua, mutta ajatuskin ahdistaa. Joutuisin muuttamaan ja sitä en kestäisi, olen jo 2 kertaa vaihtanut opiskelujen takia paikkakuntaa. Nykyisellä paikkakunnalla ei ole mitään alaa, jota haluaisin/pystyisin opiskella.
En tiedä, kauanko enää jaksan. Minusta tuntuu, että elämä ei kohta enää ole elämisen arvoista. En pääse ikinä työelämään tällä CV:llä, en ole koskaan seurustellut ja ystävät ovat etääntyneet minusta enkä kykene luomaan uusia ihmissuhteita. Tulevaisuudessa näen vain loppuelämän köyhyyden, yksinäisyyttä ja sairastamista.
Miten pääsisin tästä eteenpäin? Kaipaisin kohtalotovereiden kertomuksia…Tuntuu, että tulen kohta hulluksi tämän tilanteeni takia 😭
Hei!
Et ole yksin vaan meitä on muitakin jotka ovat pudonneet tästä yhteiskunnan oravanpyörästä vähän syrjemmmälle. Minäkin olen määräaikaisella eläkkeellä ja ahdistus on minun ongelmani. Ja minullakin on paljon itsemurha-ajatuksia. Rukous on se mikä on pitänyt minua hengissä ja tietysti perhe joka on kaikista tärkein Jeesuksen lisäksi. Sinä olet vielä niin nuori että sinulla mahdollisesti on kaikki tuo vielä edessäpäin, itse tapasin nykyisen mieheni ollessani 36vuotias. Yritetään jaksaa tätä elämää päivä kerrallaan ja haluan antaa sinulle lujan voimahalin. Jatka kirjoitttamista tänne ja päivitä kuulumisiasi.
Kiitos kun vastasit viestiini...Ikävä kuulla, että itselläsikin on samankaltainen tilanne
☹️ On toisaalta helpottavaa kuulla, että on kohtalotovereita. Helpottaa, ettei ole ainoa, jolla on vaikeaa.
Nyt on vähän parempi päivä, mutta pelottaa, koska tulee seuraava romahdus. Sorruin viiltelemään viime perjantaina pitkästä aikaa moneen kuukauteen, olisin halunnut tuosta tavasta jo eroon, mutta mikään muu ei tuntunut enää auttavan ahdistukseen.
Rauhoittavia on todella vaikea saada, kun lääkärit eivät niitä halua kirjoittaa, vaikka olisi todella suuri tarve. Sekin ahdistaa, että jääkö kokonaan ilman tarvittavaa lääkitystä. Täytyy vaan jotenkin jaksaa päivä kerrallaan ja toivoa, että tilanne paranee.
Rukoillut olen joskus, en tiedä onko siitä hyötyä, mutta kyllä se vähän helpottaa oloa. Ja tämän viikon olen kotona, pois töistä. En jaksanut lähteä tk-lääkärille pyytämään sairaslomaa ja psykiatrilla ei ollut aikaa niin otin omaa lomaa.
En tiedä, mitä siitä seuraa, mutta tarvitsen todella tämän tauon töistä. Ehkä sitten jaksan jatkaa sopimuksen loppuun.
Voimia ja jaksamista sinulle 🙂🌻