Ja tiedoksi, minulla on hoitosuhde. Lääkäri määräsi minulle viikko sitten Seroguel ja diapam temestan vieroittamiseen. Mutta, minulla on fobia mielialalääkkeisiin ja tiedän, etten tule tuota lääkettä käyttämään. En uskalla. Maanantaina on jälleen sairaanhoitajan kanssa "höpinätuokio", josta ei kyllä ole mitään hyötyä. Se on jo koettu, että mikään julkinen apu ei auta. Ei ole koskaan auttanut. Olen kait toivoton tapaus.

Olen 35v nainen. En ole opiskellut peruskoulua enempää. Nuoruus oli hankala. Koskaan en ole "oikeissa" töissä ollut. Oma yritys oli joitakin vuosia, mutta se oli liian rasittavaa ja jouduin lopettamaan. Muistan olleeni jo lapsena huolestunut, pelokas ja stressaantunut (masentunut?) Minua kiusattiin kotona, sukulaisissa ja koulussa ala-asteelta ylä-asteelle. Koin myös fyysistä väkivaltaa kotona ja sukulaisissa. Enää en ole kiinnostunut opiskelusta, työstä tms. Olen liian masentunut, väsynyt ja tympääntynyt koko yhteiskuntaan. Olen kait syrjäytynyt, omasta tahdostani. Itsemurhaa yritin kerran, 16-vuotiaana, kun koulukiusaus oli pahimmillaan, riitoja kotona ja isäni hylkäsi minut.

2009 vuonna tuli ero silloisesta miehestä, kuin puun takaa. Luulin kaiken olevan hyvin. Mies halusi erota. Siinä meni yhdellä rysäyksellä kaikki. Koti, firma, puoliso, mielenterveys..Olin lähes kaksi kuukautta suljetulla osastolla pakkohoidossa. Suunnittelin itsemurhaa ja miehen murhaamista. Koin sen olevan ainoa vaihtoehto. Olimme olleet yhdessä 14 vuotta.

Se oli kauheaa aikaa.. Sitten tapasin nykyisen. Ihana, ihana mies.. Olin itsarin partaalla, kun hän "pelasti" minut takaisin elämään. Minulla alkoi uusi ihana elämä. Olin hyvin rakastunut ja olen vieläkin häneen. Välillä olen vain niin vihainen miksi ihana elämämme, oikea paratiisi, piti muuttua tällaiseksi helvetiksi? Jatkuvaa painia terveys, raha ja miel.terv ongelmien kanssa. Jatkunut jo yli kolme vuotta. Ensin mies sairastui vaikka mihin ja joutui töistä jäämään pois. No, minä nuorempana "hoidin" häntä ja kotia. tein sen erittäin mielelläni, koska tämä mies pelasti minut aika varmalta itsemurhalta.

Sitten sairastuin itse, enkä voinut enää hoitaa miestäni ja kotia. Olin siitä hirveän katkera ja syyllinen olo. Hengissä olen vakavasta sairaudesta, mutta uusimisen pelko on jotain aivan kamalaa ja pyörii päivittäin mielessä. Olemme jo sopineet miehen kanssa, että jos jompikumpi meistä joutuu kuolemaan, teemme sen yhdessä. Rakastamme toisiamme NIIN paljon, ettemme halua elää ilman toisiamme. Henkimaailmassa saamme ikuisen rauhan rakastaa toisiamme.

"Siellä ei ole vaivoja, ei masennusta, eikä aika käy siellä koskaan pitkäksi.." Tämä lause on puhutellut minua syvästi. Ehkä siellä viimein saan sen valkoisen mansardikattoisen talon ruusupuutarhoineen. Saan olla ruusutarhuri. Pois täältä kuolemanvarjon laaksosta..

Jaksoin tähän saakka elämääni ja taustaani, joka psyk.lääkärin sanoin on "hirveä". Olen taistellut koko elämäni, kokenut aina epäonnistumisia, pettymyksiä, takaiskuja.. Oma sairastumiseni oli viimeinen piste. Tänäänkin olen vetänyt jo aamusta yhden temestan 1mg, Panadolin, puolikkaan diapamin, yhden Oxynormin ja tuntuu, ettei tunnu missään. Tolet kai kasvanu pilviin.

Olemme jo kuukausikaupalla suunnitelleet miehen kanssa lähtöä täältä. Parempina päivinä emme siitä puhu, mutta huonona päivänä asia otetaan puheeksi. Saattaa olla, että tämä kesä on meidän viimeinen täällä maan päällä. Sanoin, että haluaisin vielä tämän kesän nähdä ja nauttia siitä jotenkin. Kesän lopulla on taas kontrollit taudin suhteen ja jos tulokset on huonot tai ennen sitä ilmenee jotain huonoa niin luulenpa, että se on menoa sitten. Kyllä tämä elämä on jo nähty. Ja niin vihainen olen kohtalolle sairastumisestani, että jo ihan sen vihan vuoksi saattaisin ottaa hengen.

Tällä hetkellä selviän vain lääkkeiden voimalla päivistä toiseen. Toki hyvinä päivinä elän ulkoisesti, kuin kuka tahansa. Tee kotitöitä, liikun ihmisten ilmoilla ym. Mutta aina lääkkeide avulla (bentsot), koska minun on pakko turruttaa itseni, muuten en kestä hetkeäkään tätä karmeaa todellisuutta. Olen aina ollut todellisuuspakoinen.

Nyt minusta on tullut välinpitämätön. On kait kovalevy jo tännä. Välissä saattaa olla parempia päiviä, että jaksan tosiaan kotitöitä tehdä, kulkea kaupoissa, ostaa kukkia ja sisustusesineitä kotiin, jopa suunnitella jotain mökkireissua.. Mutta aina tulee se huono päivä, kun joutuu pakottamaan itsensä kaikkeen ja vetämään kaikkia mahdolisia lääkkeitä sekaisin kestääkseen kaiken, eikä saa mitään aikaiseksi ja mielessä pyörii vain kuolema ja täältä lähteminen..

Elän jonkinlaisessa puolitodellisuudessa. Välillä vihaan lääkkeitä. Välillä en edes halua lopetta niitä. Niiden avulla voin luoda jonkinlaisen haavemaailman, että kaikki olisi vielä hyvin, että kenenkään ei tarvitsisi lähteä..

Olen pelkojeni vanki. Ne lamaannuttavat minut. Pelkään jokaista kehoni tuntemusta. Jokaista väsynyttä oloa. Jokaista kiputuntemusta. Olen varma, että tauti ei minusta lähde ja kohtalo haluaa minun kuolevan. Tai että miehellä vielä paljastuu joku syöpä ja menetän hänet. Sitten minulla ei olisi mitään. Mutta me lähdemme yhdessä. Niinhän olemme sopineet. Tänä kesänä aion syödä paljon mansikoita. Ne voivat olla viimeiset mansikat täällä maan päällä. Seuravaa kesää ei välttämättä tule. Tai me emme sitä ole näkemässä.

En olisi koskaa uskonut, että minun elämä voi muuttua tällaiseksi. Olin tään asti terve. Olin kaunis ja elinvoimainen, luova ja aikaansaava. Vaikka oli ongelmia selvisin niistä aina. Nyt olen vain varjo entisestä. Ei minua kunnolla enää olekaan.

Ehkä ajaudun takaisin siihen eristyneisyyteen 4-seinän sisälle, päivät pillerihumalassa, haaveillen siitä paremmasta maailmasta..

Huomenta jos joku sattuu lukemaan. Aamu lähti käyntiin pilvisenä täällä. Vatsa tuli kipeäksi ja vessassa sai ravata. Otin Panadolia ja toivon sen auttavan. Ettei vain sitkeä vatsabakteeri, joka minuun pesiytyi sairaala-aikana ole taas tulossa..se vasta on v-ttumainen. Siihen on omat antibioottinsa, mutta ei huvittaisi alkaa jo kolmatta kuuria syömään. Saattaa pysyä pitkänkin aikaa poissa ja taas tulla uudestaan. Temestan otin suosiolla. Siitä en nyt yritäkään eroon ennenkuin olen muuten paremmassa kunnossa ja mielikin enemmän tasapainossa.

Piti lähteä kesäkukkia hakemaan kukkalavoihin ja hortensian halusin yhden kuistin ulkopöydälle ja yhden keittiön pöydälle. Mutta, mutta.. Saa nähdä lähdetäänkö tässä yhtään minnekään kohta. No, jos minä en lähde niin mies saa lähteä naapurissa asuvan kaverinsa kanssa. Ne kukat haluan oli miten oli. Rakastan kukkia.

Maanantaina on taas psyk.polin hoitajan kans hölötystuokio ja se nyt on yhtä tyhjän kanssa. Pitäisi täytellä niitä kotitehtäväksi saatuja lappujakin, jossa kartoitetaan masennusta ja ahdistusta. Plääh..en jaksa nyt syventyä niihin.

Kaikkihan se taas masentaa. Pilvinen ilma. Vatsakipu ym. Fyysiset vaivat saavat minut kyllä tolaltaan (jos on kerran ollut syöpä niin automaattisesti kuvittelee kaiken liittyvän siihen. Kyllä se sairaus pyörii mielessä ihan joka päivä. Minulla kun ei vielä ole niin kauaa siitä, kun hoidot loppuivat.

Onneksi siivosin eilen. Tänään en ehkä olisi jaksanutkaan. Mutta näillä mennään nyt toistaiseksi..

Huomenta. Olen seurannut kirjoituksiasi aina kun niitä ilmestyy mutta en osaa kommentoida. Surullinen on tuo tarinasi. Lähetän täältä virtuaalisen auringon tuikahduksen ja paljon kukkia iloksesi. 🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻🌻🙂🌻

Päiväkirjahan tästä taitaa tulla..Vähän oli tarkoituskin, että olisi kanava minne saisin purkaa ajatuksiani. Olen päättänyt, että lähimmäisiäni en enää rasita näillä terveysasioilla ja mielenterveysasioilla jos ei ole pakko. Se tarkoittaa, ettei minulla ole ketään, kelle puhua näistä asioista vaan yksinään päivät pitkät niitä mietiskelen. Helpottavaa olisi puhua lähimmäisille, mutta eivät he enää jaksa kuunnella. Aistin sen vaikka näin ei ole sanottu. He varmasti vain toivovat, että nopeasti tulisin sellaiseksi, kuin ennenkin olin ja koko sairastumisasian voisi vain unohtaa.

Ei se ole niin yksinkertaista. En ole enää koskaan sama ihminen, kuin ennen. Koskaan enää en voi olla yhtä huoleton ja luottavainen, kuin ennen. Kun on kokenut, että elämä voi muuttua hetkessä, eikä mihinkään voi oikeasti luottaa on välillä vaikea olla iloinen ja huoleton. Olen väsynyt pelkäämään. Kaikkea. Niin väsynyt. Siitä kait masennuskin johtuu. Ja siksi kait vedän lääkkeitäkin. Turruttaakseni edes hetkeksi pelot ja huolestuneiden ajatusten kehän päässä.

Tänään olen masentunut. Aamullinen vatsakipu ja nyt väsymys, sekä harmaa ilma saavat minut alakuloiseksi. Sytytin pari kynttilää ja kuuntelen klasista musiikkia. Chopin on suosikkini. Se tuo mieleen muistoja lapsuudesta..

Kiitos Katinka! Kukat ilahduttavat aina minua 🙂 Muuten olo on kyllä aivan pohjat.. Kävimme miehen kanssa hakemassa ne pihakukat (pakotin itseni). Olen vetänyt tasaiseen tahtiin lääkkeitä ja nyt olen kait niistäkin väsynyt ja tökkyrässä.

Mutta jollakin tuo kauhea ahdistus on pakko saada lamaannutettua, en kestä sitä. Olen ollut jo liian kauan ahdistunut. Oikeastaan monta vuotta ja sairastaessa vielä syvemmin. Elämä on yhtä pelon ja masennuksen kehää. Viime viikko oli aika hyvä ja elämä tuntui melkein normaalille, mutta nyt taas alkaa tuntua aivan hirveälle ja lääkkeiden syönti riistäytyy käsistä. Minulle määrättyä masennuslääkettä en halua alkaa syömään. En tiedä miksi. Pelkään sitä. Mieluummin vedän noita "tuttuja" bentsoja.

Masennun/ahdistun erityisesti fyysisistä oireista. Jos minulla on väsynyt olo, flunssainen olo tai vatsa kipeä niin menen aivan tolaltani (kuvittelen sen olevan sairastamaani tautia).

Minulla on oikeastaan haave saada tämä kaikki loppumaan. Olen jo nähnyt tätä elämää ja oikeastaan pilannut oman elämäni (ei koulutusta, ei ammattia, luottotiedot sössitty, mennyt miel.terv ja fyysinen terv.) Minun koko elämä tuntuu epäonnistumisten sarjalta.

Haluisin vain nukkua pois. Ja herätä siellä valon maailmassa, josta me kaikki alunperin olemme kotoisin. Ei tästä maanpäällisestä elämästä tule enää mitään.

🙂🌻 kuuntelen tarinaasi.

Ilta meni horteessa. Vedin kaikkia mahdollisia lääkkeitä. Tietysti nukahdin väsyneenä. Ja heräsin väsyneenä. Olen oikeastaan varmaankin tokurassa niistä eilisistä pillereistä vielä. Ilmeisesti mahabakteeri on taas valloillaan. Vessassa olen juossut jo kaksi kertaa herättyä. Ilman tätä s.tanan bakteeria en olisi näin poissa tolaltani. Minulla on jo tuota sairastamista niin paljon, etten enää kestä YHTÄÄN MITÄÄN oiretta tai vaivaa, kun menen tilaan, jossa vain vedän lääkkeitä ja suunnittelen itsaria. Varmaan vaikeaa ymmärtää sellaisen, jolla ei ole samanlaisia fyysisiä vaivoja ja kokemuksia.

Minut on diagnosoitu epävakaaksi persoonaksi. No, tiedän kyllä olevani sitä. Tunnelmat ja mielialat vaihtelevat hetkessä ja tapahtumien mukaan melko hallitsemattomasti. Impulsiivisuutta. Masennus/ahdistus ym. Aggressiivisuutta. Kärsimättömyyttä. Kaikkea...

Välillä kun menee hieman paremmin (tai ainakin luulen, että menee paremmin) muka haluankin elää ja jopa tykkään elämästä (maanisemmissa vaiheissa jopa rakastan sitä, heh) Lähetin eilen illalla miehelle viestin, jossa kerroin etten ehkä halua enää kauaa elää ja ainakin jos syöpä uusiutuu niin en usko jaksavani sitä. Sanoin, että haluan meidän oikeasti hankkivan sen aseen siltä varalta, että kaikki menee päin velvettiä.. Sitähän ei tarvitse käyttää jos kaikki menee edes kohtuullisesti. Mutta se olisi turva ja lohtu siitä, että pääsee pois jos mitään ratkaisua ei enää ole. Tosin pelkään sen houkuttelevan tekemään itsarin ennen aikojaan jos se täällä talossa olisi..

En tiedä, nämä mielialat ja tunnelmat vaihtelevat niin hetkessä laidasta laitaan. Välillä ajattelen, kuinka ihanaa elämä on ja suren sitä jos siitä täytyy luopua. Tottakait mieluummin olisin terve ja en hautoisi mitään itsariajatuksia. Mutta kun tilanne on nyt mikä on ja sille ei kukaan mitään voi niin se laittaa miettimään välillä hyvinkin synkkiä..

En tiedä auttaisiko mikään lääke minua, siis mielilalalääke. Nuo temestat ei enää toimi ahdistuksen poistoon. Olen liian immuuni niille. Syön niitä vain välttääkseni viekkarit. diapam vain väsyttää ja pistää töppyrään, mutta ei poista ahdistusta. Temesta toimi ennen hyvin, ei enää. tai sitten pitäisi vetää isompia annoksia ja siinä nyt ei ole mitään järkeä.

Olen siis 35-vuotias. Melko nuori vielä. Jos kuolisin, sanottaisiin, että "kuoli ennen aikojaan". No, kuoleehan niitä nuorempiakin. Lapsia ei ole (onneksi etteivät jää kärsimään jälkeeni) Äiti on, isää ei. Luulen, että äiti surisi, mutta ymmärtäisi. Ystäviä ei juuri ole. Sukulaisiin ei ole yhteyttä. Eipä siis jäisi oikeastaan kukaan minua suremaan ja se olisi hyvä.

Väsyttää. Lyön pitkäkseni. Varmaan vedän tänäänkin lääkkeitä. Kuuntelen Chopinia. Huomenna olisi psyk.polin hölötys, en tiedä jaksaako sinnekään mennä. Laittavat pian osastolle jos kerron nämä ajatukseni. Kokemusta on...

Hyvää synkkää huomenta kuitenkin... Jos joku sattuu tätä lukemaan niin saa tänne laittaa jotain merkkiä itsestään tai kommenttia ettei ihan yksinpuheluksi mene, sekin kun masentaa entisestään.

Hei Autiotalon Kuunvalo...
sinussa on vielä valoa synkkyydestä huolimatta.
Elämä on vastoinkäymisiä, vaikeuksia, mutta myös voimaakin. Sisu pitää meitä kartalla.
Sinun mielen kartassa on paljon surun aiheita mutta myös tukikahvoja, joista tarttua, kuin bussissa ettei mutkissa kaadu.
Pohdit mielenkiintoisesti. Paneutuminen maailmaasi on pitkä matka, mutta tekstisi luo oikopolkuja, johonkin samoin koettuun, tuttuun epätoivoon vaikka lievemmässä muodossa, jos koskaan voi kenenkään tarinoita yks yhteen verrata.
Hyvä, että on tämä saitti, kaikille avoin, tyhjentää mieltä kun ahdistus jyllää sielua.
Seuraan tarinointiasi, pidetään valosta huolta. Jos tämä onkin elämäsi ensimmäinen kesä?

Kiitos vierailija. Jännää, että näet minussa valoakin, vaikka itse en näe kuin synkkyyttä. Tunnen olevani, kuin jo kuollut. Kahden maailman välillä häilyvä. En oikein missään kunnolla. Enkä tiedä mikä olen.

Tällä hetkellä olen liian pettynyt olotilaani. Jonkin aikaa ehti jo olla parempaa. Nyt taas ilmaantunut vaivoja, jotka pelottavat minua. Pelko saa minut turruttamaan itseäni lääkkeillä. Parempi olla töppyrässä jossain muussa maailmassa, kuin tässä todellisuudessa ainakaan ennen kuin voin paremmin. En tajua miten jotkut sairaat voivat olla niin positiivisia. Mutta minä olen aina ollut negatiivisuuteen taipuvainen. Olen liian herkkä, pelkään liikaa, ajattelen aina pahinta. En vain osaa ajatella positiivisesti. Se ei ole minulle luontevaa.

Makoileminen ja asioiden päässä pyörittäminen ei tilannetta paranna, tiedän sen. Mutta teen kuitenkin nyt niin. Miksi teen? Olen lamaantunut, kait. Haluan vain pois, pois, pois..jonnekin missä ei tarvitse ajatella inhottavia asioita..olen ajatellut jo tarpeeksi.

En mene huomenna psyk.polille. Siitä ei ole mitään hyötyä, enkä tässä tilassa jaksa kaivella asioitani. Haluan vain olla. Rauhassa.

Kunpa olisi metsässä joku mökki, johon sulkeutua. Maata vain vanhassa puusängyssä, ruusuja yöpöydällä. Katsella ruutuikkunan läpi, kuinka aurinko, niin herkkä ja kultainen, tulisi sisään ja tuuli, hiljaa, lohduttaen liikkuttaisi verhoja. Siinä yksin ja unohdettuna, nukahtaisin rauhallisesti ja heräisin siellä toisessa maailmassa, paratiisissa.

Jotakin haluaisin sinulle lohdutukseksi sanoa. Aikoinaan omien vaikeuksieni jälkeen minustakin tuntui, että elämä alkaa olla tasapainossa. Olin mielestäni löytänyt paikkani mm. työelämässä. Juuri kun kaikki näytti hyvältä, sain minäkin lymfooma-diagnoosin. No, niitä on niin montaa sorttia ja hoitojakin erilaisia. Minut piti pinnalla se, että lapseni olivat tuolloin suht pieniä. Oli vaan pakko jaksaa. Kummasti hoitojen aikaan löysinkin voimia. Jälkeen päin muistan siitä ajasta, miten luonto oli kaunista ja pienet asiat saivat suuren merkityksen. Kuten kukat 🙂🌻

Oletkohan sinä vielä saanut mitään tulosta kontrollista?

Tiedän, että siinä menee se viisi vuotta, että saa ns. terveen paperit. Ja joka kerta, kun kontrolli lähestyi, niin hermoiluni alkoi. Mutta vuosi vuodelta se hermoilu väheni. Valehtelisin jos väittäisin etten enää ajattelisi syöpää. Kyllä se mielessä kulkee useinkin mukana. Puhumattakaan sairauksistani, jotka pahenivat syöpähoitojen yhteydessä.

Olen pohtinut, että julkisuudessa ehkä liikaakiin hehkutetaan ihmisiä, jotka selviävät syövästä ja heidän elämänsä jatkuu entistäkin ehompana. Minulle ei niin käynyt, ja tunsinkin itseni epäonnistuneeksi syöpäpotilaaksi. Mitään hyvää en ole syövästä ja sen sairastamisesta jälkeenpäinkään löytänyt. Matkaani sain vain lisää vaivoja, sairauksia. Lisäksi menetin työni, josta pidin. Kyllä siinä masennus sitten iski päälle, kun elämä ei palautunutkaan entiselleen.

Vaadin itseltäni ehkä liikaa heti hoitojen päätyttyä. Tosin minun sairasloma loppui kolme viikkoa viimeisen sytostaattihoidon jälkeen, kun lääkäri sanoi, että tästä toipuu hyvin. Sädehoitoa varten en saanut sairaslomaa, kun kuulemma voin hyvin käydä siellä töitteni lomassa. Enkä minä osannut vaatia mitään. Kun kahden viikon sädehoidon jälkeen ihmettelin hoitajalle, että täytyykö mun oikeesti jaksaa käydä töissä tässä samala (olin aivan nääntynyt), niin se oli ihmeissään, että etkö sä ole enää sairaslomalla? Sitten minulle järjestyi loppu sädehoitoajaksi sairasloma, mutta sitten töihin. Jälkeen päin ajatellen minun olisi pitänyt saada levätä ja toipua pidemmän aikaan.

Joten anna itsellesi aikaa. Niitä huonoja fiiliksiäkin vaan tulee, mutta tulee niitä hyviäkin. Toipuminen kestää, onhan ne hoidot iso rääkki.

Oletko miettinyt, olisiko sinulle apua tukihenkilöstä? Siis syövän puolelta. Minä löysin jokunen vuosi syövän jälkeen ns. tukihenkilön netin kautta ja oli tosi terapeuttista käydä niitä "syöpöjuttuja" läpi toisen saman asian läpi käyneen kanssa. Oletko käynyt syöpäjärjeston keskustelusivuilla?

Niin. Tämä voikin olla sinun syöpähoitojen jälkeisen ajan ensimmäinen kesä. Sinulla on rakas ihminen elämääsi jakamassa. Hienoa. Välillä tuntuu, että elämä vain potkii päähän ja vaikeuksia tulee lisää, mutta ei luovuteta. Voimia antavaa kesää sinulle!

Mä olen yksin, yksinäinen..mä olen onnen kerjäläinen.. (Tuomari Nurmio)

Äsken tunsin sen vahvasti. Hirveän yksinäisyyden tunteen, joka tuntuu tyhjyytenä ja masennuksena sisälläni. Mutta se yksinäisyys, jonka äsken tunsin oli jotain aivan kamalan ahdistavaa ja pelottavaa.

Tajusin, että olen aina ollut yksinäinen. Konkreettisestikin ja seurassa sisäisesti yksinäinen. Tällä hetkellä minulla ei ole kuin puolisoni. En mitenkään vähättele häntä. Mutta kuitenkin. Äiti ja puoliso. Äiti asuu satojen kilometrien päässä ja tunnumme muutenkin nykyään etääntyneen. Isää ei ole. Ei sisaruksia. Ei sukulaisia. Yksi ystävätär, johon en jaksa pitää yhteyttä ainakaan nyt. Siinäpä se.

Ehkäpä yksinäisyyden tunne tulee siitä, että minulla on asioita, joita joudun yksin kantamaan. Varsinkin, kun olen päättänyt, että en enää puolisoani ja äitiäni, enkä ystävätärtä rasita huolillani. Eivät he enää jaksa tukea. Eivätkä he edes voi ymmärtää minua. Ei kukaan voi.

Mietin äsken miltä tuntuisi olla ihan oikeasti yksin. Ei olisi kellekään vastuussa jaksamisestaan ja voisi olla rauhassa masentunut. En tiedä pystyisinkö niinkään elämään, mutta ajatus on tavallaan houkutteleva. Jättäisi kaikki, kaiken.

Ei kun sä menet sinne psyk.poliklinikalla kuten on sovittu. Ei kiinnosta mutta menet sinne silti. Ja piste. Eli menet je menet ja alahan jo laputtaa. Tiedän että ei vois vähempää kiinnostaa mutta menet silti ja kerrot kaiken pahan olon tai vaikka et kertoiskaan niin ment silti. Jos vaan voisin tulla mukaan niin tulisin. Olen ex-mieheni pojan itsemurhan (18v) käynyt läpi ja voi kuinka paljon niitä vaihtoehtoja tuolle olisi ollutkaan jos vain olisimme tienneet. Minä täällä kaukana tiedän tilanteesi ja niin vahvasti kuin voin niin haluan estää sinua vahingoittamasta itseäsi. Sillä vaihtoehtojakin on. Et vain näe niitä nyt. Mutta koska elät tässä ja nyt (myös moni meistä) niin tässä ja nyt vain kehotan että menet sinne minne olet sopinutkin meneväsi huomenna ja tulet sen jälkeen tänne ja kerrot kuinka meni niin itketään yhdessä. Ihan hirmu vahvasti nyt yritän pyytää että tekisit näin. Olen todella huolissani sinusta.

Sataa, sataa..harmaa ilma. Makaan pehmeän viltin alla sängyssä. Muistan, kun ostin viltin viime kesänä eräästä ihastuttvasta sisustusliikkeestä. Tapanani ei ole ostaa vilttejä tai huopia. Pian sen jälkeen sain tautidiagnoosin ja kylläåä on viltillä ollutkin käyttöä. Monet kerrat sen lämmin, suloinen pehmeys on lohduttanut minua.

Mahatauti on jatkunut. Kuukauden se oli poissa viime kuurin jälkeen. Kaivoin kaapista ensiavuksi vanhoja antibiootteja. Koitan tepsivätkö enää vai olenko jo immuuni. Vetämätön, vähän huono olo. Ja ahdistunutkin kait olisin jo en olisi vetänyt jopa 2 temestaa kerralla heti aamulla (en ole koskaan ottanut noin isoa annosta kerralla), mutta lähtipä enin ahdistus, tosin vaikutusaika voi olla lyhyt ja iltapäivällä, viimeistään illalla tarvitsen jo toisen satsin. Minä en enää välitä. Otan mitä otan. Olen kärsinyt jo niin paljon, että jos jostakin voin helpotusta saada sieltä sen otan. Olkoot se aine sitten vaikka naalin paskaa.

Alan liikaa ahdistua ja pelätä sen pahemman taudin uusiutumista pienistäkin oireista jos en "rauhoita" itseäni. Ja sitä en kestä. En sitten ollenkaan. Se pelko on pahinta. Se lamaannuttaa ja tappaa ihmisen. Kun vain osaisi olla ihan hälläväliä kaiken kans.

Tässä makoillessa ajattelin, että tämän kesän kun vielä jaksaisi ja saisi nähdä ja jopa nauttia ihanasta kesästä niin muuta en tällä hetkellä Luojalta pyydä, enkä suunnittele kauemmas. Kun ei sitä koskaan tiedä tuleeko edes seuraavaa päivää ja millainen se sitten on?

Sanoin: Jeesus Kristus ja Jumala, teidän käsiinne jätän henkeni.

En ole mitenkään erityisen uskonnollinen, mutta ei tässä muutakaan nyt voi.

Muistan kaksi kesää. Niitä ajattelen täällä peiton alla. Kesä1 asuimme puolison kanssa omakotitalossa luonnon keskellä. Se oli ihana paikka. Vanha talo ja iso piha kasveineen ja puineen. Kasvimaa. Ulkorakennukset. Ikkunoista näkymät alaville pelloille. Siellä oli paljon mieluista tekemistä. Paljon vanhoja esneitä, joita tutkia. Olin vielä voimissani.

Kesä2 elli viime kesä. Aloin jo oireilla, mutta jaksoin välillä paljonkin. Asuimme rivitalosss. Mukavan leppoisa meninki, maaseudulla. Mukavat naapurit. Grillausta. Aurinkovarjon alla istumista. Autolla retkiä lähikaupunkeihin. Kirpiskieroksia. Aurinkoa, aurinkoa..

Nyt on tämä kesä ja koko elämä on levinnyt käsiin. Yritäpä siinä sitten idylliä. Hermorauniona ja sairaana. Vainoharhaisena. Itsemurhatunnelmissa. Ehkä tämä kesä todellakin on viimeinen kesä. Tavalla tai toisella.

Meneehän se näinkin. Viltin alla sadepäivänä lääketokkurassa koivun vihreitä lehtiä ikkunasta tollotellen.

Hei Autiotalon Kuunvalo🙂.

Olen lukenut kirjoituksiasi. Olen kovin huono kommentoimaan mitään.
Toivon että löydät edes vähän valoa elämääsi🌻🙂🌻. Jaksaisit nauttia
kesästä edes hiukan🙂🌻. Olet kokenut kovia elämässäsi😞.

Toivotan paljon voimia sinulle🙂👍🙂🌻