Hei
Taas pitää kirjoittaa kun niin toivoisin ajatustenvaihtoa ja ehkä neuvojakin kuinka voi ikinä hyväksyä eläkkeelle jäämisen ja oman kyvyttömyytensä osallistua yhteiskunnan rakentamiseen. Miten tällaisen asian voi antaa itselleen anteeksi ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Itsemurha mielessä koko ajan.

En ole koskaan ajateöllut että työ olisi ihmiselämän päätarkoitus. Pikemminkin että elämä ei ole työntekoa varten vaan työnteko kuuluu elämään. Siitä saa toimeentulon.
Elämä on työpaikan ulkopuolella.
Tässä yhteiskunnassa on näemmä tehty työn tekemisestä ihmisen mittari jolla arvostetaan mitä joku on sen mukaan kuinka paljon tekee. Mielestäni se on väärin.
Minusta elämän päätarkoitus on perhe ja jos on lapsia, niiden kasvattaminen. Sen jälkeen tulee muu, myös työ. Työ ei ole minulle koskaan ollut itseisarvo.

Hei NA
Yritän ajatella noin, minullakin on perhe. Millainen perhe sinulla on, minkä ikäisiä lapsia? Minulla paljon IM_ajatuksia kun en ole töissä.

Hei
Toinen ajatus vielätuosta perheestä ja työstä. Tunnen tuskaa kun eläke on pienempi kuin palkka. Sitä on vaikea hyväksyä, haluaisin antaa taloudellisestikin perheelleni niin paljon.

Mielenkiintoinen keskustelun aihe.

Suomessa kysytään melkein aina eka kun tavataan että "mitä teet"?
Mikä on minusta tyhmää. Itse en ole ihan niin työorientoitunut.

Suoraan sanottuna haluisin olla välillä muualla kuin töissä. En ole aina ollut työkykyinen. Työelämä on paikka paikoin aika rankkaa.

Minusta ei pidä hävetä jos on mielenterveyssyistä eläkkeellä. Se on ihan pätevä syy. Voi ihminen olla myös silloin hyödyksi yhteiskunnalle, paljonkin.

Moikka!

Hei
Kiitos Mailis!

Hei
Onko teillä vinkkejä mitä eläkkeellä tai sairaslomalla voi tehdä?

Hei arka

Voisitko ajatella jotakin harrastusta, joka toisi sisältöä elämään? Tietäisi, että olisi ainakin kerran viikossa joku juttu mihin mennä ja josta saa iloa.

Minä olen ollut kohta 2 v pois työelämästä poislukien lyhyttä osasairaspäivärahalla toteutettua työkokeilua. Sairaslomalle jäädessäni tunsin itseni epäonnistuneeksi, mutta olin niin huonossa kunnossa että samalla tiedostin työkyvyttömyyteni ja olin onnellinen päästessäni pois oravanpyörästä. En tiedä kuntoudunko ikinä takaisin työelämään. Hoitosuhteeni katkesi kun työnantaja irtisanoi minut yt-menettelyn kautta tuotannollisin ja taloudellisin syin. Nyt olen mielenterveysongelmainen työtön. Tavallaan kaipaan työn tuomaa säännöllisyyttä, mutta entinen työni söi minut henkisesti aivan katki. Tavallaan työnantaja teki minulle palveluksen potkaistessaan pihalle mutta samalla se jätti minut yhteiskunnan ongelmaksi. En tiedä olisiko vaikka määräaikainen työkyvyttömyyseläke parempi kuin työttömyys. En ole kuitenkaan työkykyinen.

Meinasin kirjoittaa etten koe häpeää tilanteestani, mutta se ei ole totta. Pelkään niitä tilanteita, joissa joku kysyy mitä teen työkseni. Mitä vastaan? Työtön kuulostaa huonolta missä tahansa yhteydessä. Työkyvyttömyyseläke yhtä huonolta, etenkin kun olen vielä nuorehko ja läskit poislukien ulkoisesti "terveen" näköinen.

Nymphalis Antiopa kirjoitti 18.11.2015 14:13

En ole koskaan ajateöllut että työ olisi ihmiselämän päätarkoitus. Pikemminkin että elämä ei ole työntekoa varten vaan työnteko kuuluu elämään. Siitä saa toimeentulon.
Elämä on työpaikan ulkopuolella.
Tässä yhteiskunnassa on näemmä tehty työn tekemisestä ihmisen mittari jolla arvostetaan mitä joku on sen mukaan kuinka paljon tekee. Mielestäni se on väärin.
Minusta elämän päätarkoitus on perhe ja jos on lapsia, niiden kasvattaminen. Sen jälkeen tulee muu, myös työ. Työ ei ole minulle koskaan ollut itseisarvo.

Noin kun muutkin ajattelisivat. Suomessa tehdään ihan liian paljon töitä. Kahdeksan tuntia päivässä ja ylityöt päälle. Luin juuri tämän artikkelin ja olen aika tavalla samaa mieltä http://www.iltalehti.fi/terveys/2015040919488747_tr.shtml
Missä on se työpäivän lyhentäminen, mikä piti olla seurausta siitä, että koneet tekee työn ihmisen puolesta?

Mailis kirjoitti 20.11.2015 20:6

Mielenkiintoinen keskustelun aihe.

Suomessa kysytään melkein aina eka kun tavataan että "mitä teet"?
Mikä on minusta tyhmää. Itse en ole ihan niin työorientoitunut.

Suoraan sanottuna haluisin olla välillä muualla kuin töissä. En ole aina ollut työkykyinen. Työelämä on paikka paikoin aika rankkaa.

Minusta ei pidä hävetä jos on mielenterveyssyistä eläkkeellä. Se on ihan pätevä syy. Voi ihminen olla myös silloin hyödyksi yhteiskunnalle, paljonkin.

Moikka!

MInustakin se on tyhmää. Se osoittaa vaan sen, että työ on "kaikki". Sitten jos siitä joutuu luopumaan, on hukassa.

Minun lapseni ovat jo aikuisia. Silloin kun olivat pieniä, yritin viettää kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan ja siten korvata sen että jouduin olemaan töissä enkä heidän kanssaan.
Olen ollut yksinhuoltaja aina.
Minulle työ on ollut sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä, enkä ole viihtynyt työssäni mutta pakko on ollut olla että saan elätettyä perheeni.
Työuupumuksen ja kiusaamisen vuoksi jäin lopulta myös eläkkeelle.
En ole koskaan patistanut lapsiani kesätöihin koulun loma-aikoina koska mielestäni koulu on lapsen työ ja siitä, kuten muustakin työstä, pitää voida levätä. Jaksaen sitten koulussa tehdä parhaansa ja siten toimeentulonsa.
On tehokas keino saada työaddiktoituneita ja siten uupuneita aikuisia työntämällä jo lapset lomillaan töihin.

hei
Kyllä työon tärkeää, vaikea nähdä elämällä mitään mielekkyyttä ilman sitä. Väisstämättä on syrjäytynyt ja tuska on kova kun ei elätä itseään.

Olen tämän sanonut ennenkin tuolla toisaalla ketjussa, että minun elämäni ei ole tämä jota elän. Työ ei todellakaan ole enää elämäni sisältö. Tein sitä ennen liikaakin, jopa 18 tuntia päivässä kahdelle-kolmelle eri työnantajalle yhtä aikaa. En osannut lopettaa. En osannut sanoa, etten pysty ottamaan enempää töitä vastaan. Tein, vaikka oli vapaata, lomaa tai muuten aikaa. Tein, vaikka olin väsynyt ja lopen uupunut. Tein, vaikka olisin todella tarvinnut kunnon yöunet, mutta koska yöltä puuttui joku, menin vuoroon. Rahaa oli, elintaso oli korkea, lapset oppivat että saavat kaiken mitä haluavat, koska se ei ollut rahasta kiinni.
Olinko onnellinen? En todellakaan.

Siinä vaiheessa kun tajusin palavani loppuun, muutin toiselle paikkakunnalle ja vaihdoin työpaikkaa, jolloin myös muut "extratyöt" loppuivat. Opinko jotain? En valitettavasti. Puolen vuoden päästä olin samassa tilanteessa kuin vanhassa kaupungissakin, sillä erotuksella, että nyt en tahtonut enää jaksaa. Toivoin ettei olisi pakko tehdä mitään ja siinä vaiheessa kun muu elämäni työn ulkopuolelta meni atomeiksi, päästin irti myös työstä. Häpeän sitä, etten voi enää sanoa tekeväni työkseni yhtään mitään. Olen tyhjäntoimittaja.

Silti, jos saisin valita ottaako entinen työ takaisin vai nykytila, en vaihtaisi. Valitsisin nykytilan kuus-nolla.

Hei Amassados
Minäkin häpeän sitä etten ole töissä. Kyllä työ on tärkeä itsekunnioituksen lähde ja on vaikea kokea olevansa aikuinen jos ei elätä itseään. Joka päivä olen miettinyt itsemurhaa kun jäin eläkkeelle. Ne onnelliset joilla vielä työ on, pitäkää siitä kynsin hampain kiinni. Niin minäkin pidin, lopetin aina sairauslomat viikkoja aikaisemmin kesken ja palasin töihin. Niin meni kymmenen vuotta taistellessa ja kun viimeisin romahdus tuli niin vielä sairaalassakin varasin itselleni kolme työhaastattelua joissa kaikissa kävin kun pääsin sairaalasta. En saanut paikkoja, minusta kai näkyi päällepäinkin että olin sairas. Vieläkin olen miettinyt mm. siivoojan töitä mutta niitä on vaikea saada ja en ole oikein työkykyinen. Vapaaehtoistyötä teen ollakseni hyödyllinen mutta ei se vastaa oikeaa työtä. Taistelkaa.

Hei Arka,

Samanlaiset fiilikset minullakin, vaikka tunnen että en vielä pärjää töissä vaan olisin sitten varmaan sairauslomalla, silti haen työpaikkoja ja työkkärikin siihen painostaa. On pakko hakea ettei menetä ansiosidonnaista korvausta. Aivan absurdia, kun laitan hakemuksen toivon samalla ettei tärppäisi. Tuntuu että pitää yrittää hakea töitä että on joku ihmisarvo edes. Kyselijöille voi sanoa että joo haen tässä töitä 🤔