Ei paikkaa maailmassa
Kuolema ei ole minulle pimeys, vaan juuri se valo tämän loputtomiin jatkuvan tunnelin päässä. Odotan sitä kuin lapsi kesälomaa. Silloin olen vihdoin pääsevä rauhaan eikä kukaan tule enää koskaan häiritsemään. Kuinka kukaan voi pelätä kuolemaa? Sehän tuo vapauden ja ikuisen rauhan.
Minulle ei ole löytynyt paikkaa tässä maailmassa. En pärjää täällä. En onnistu missään mihin ryhdyn. En olisi halunnut syntyä. Miksi vanhempani tekivät minut tänne suorittamaan asioita? En ole onnistunut elämän pelissä, tämä on minulle liian vaikeaa. Joka kerta olen ollut hyvin lähellä onnistumista, mutta se onkin ollut vain harhaa. Luonnollisesti en aio itse koskaan tehdä lapsia. Joku sanoi joskus hyvin että ”rakkaudestani syntymättömiä lapsiani kohtaan jätän heidät tekemättä”. Niin minäkin ajattelen.
En ole masentunut. Minulla on moni asia aika hyvin. Tapailen ihanaa miestä, pidämme toisistamme mutta edes se ei tunnu miltään, edes silläkään ei ole merkitystä. En yksinkertaisesti JAKSA elää. Olen alkanut käyttäytymään välinpitämättömästi. Millään ei ole merkitystä. En välitä virheistä joita teen töissä ja ihmissuhteissa, en välitä mitä sanon tai mikä vaikutus sillä on. Olen vaipumassa täydelliseen passiivisuuteen, ajelehdin tilanteiden mukana ja otan vastaan kaiken mitä tulee. Hyväksyn että kaikki saattavat alkaa vihata minua. Elämä on minulle vain pelkkiä hengähdystaukoja suorittamisen ja velvollisuuksien välillä.
Menneisyydessäni on rankkoja juttuja joita olen vähätellyt. Mutta ei silläkään ole väliä. Minä olen minä ja olen täällä vain käymässä, mitä väliä sillä on mitä teen tai en tee. Sadan vuoden päästä on jo uudet jutut ja ihmiset.
Haluaisin vain kadota, lakata olemasta.