Eli olen jo keski-ikää lähestyvä, tai jotkut varmaan sanoisi keski.-ikäinen naisihminen.
Työssäkäyvä, työn ohella opiskelen jne.
Asun yksin, ja parisuhdetta ei ole, oikeastaan olen ollut aina yksin ja hyvin viihdyn näin.

Ihan yksin en toki ole sillä minulla on kotona 6 koiraa. 😎
Aika monta, osittain sattuman kauppaa että näin käynyt mutta ihan hyvin menee ja se ei ole itselleni , ystävilleni eikä naapureille ongelma.

Äidilleni ja veljelleni sitävastoin kyllä. Äitini on kohtalaisen voimakastahtoinen, ja hänellä on ollut aika selvät sävelet miten ja minne toivoo minun elämssä sijoittuvan.
Pitäisi olla perhe ja lapsia ( tästä on syvästi katkera ettei lapsia ole) , pitäisi olla hyvä virka ulkomailla, esim EUssa tai YKssa vaikkapa tulkkina, kun kielipäätä on.

Pääsin opiskelemaan agrologiksi, joka on selvästikin hänen mielestään 😝 eikä uskoa sille että tästä miätän tulisi, oikein riitä.
Aiemmin opiskelin pieneläinhoitajaksi, mutta en työllistynyt. Etenkin äitini oli sitä mieltä ettei se ole oikea ammatti….🤨

Mutta nää koirat. Minulla oli ensin kääpiökoirarotuinen koira, joka oli OK; koska se oli ”söpö” ja pieni ( ”söpö” on tässä se avainsana)
Olen aina ollut eläinrakas yleensäkin ja etenkin koirat on olleet mulle ”se juttu”
Näinpä sitten koiramäärä kasvoi, ja johan tuli sitten noottia, että miten voit ottaa sekarotuisen koiran ja noin rumankin ja ai kamala.
Kyseinen koira oli sitten ”elämäni koira”; eli 13,5 vuotiaaksi .
Koko sen eliniän jaksoivat vanhempani aina tämän tästä ottaa esille aiheen ”eikö sitä voisi hävittää”-
kun se sitten kuoli , ja jonkin ajan kuluttua mainitsin tästä äidilleni hän oli hirmu viheainen että en ollut kertonut siitä että koiran olin vienyt nukutettavaksi.
Sanoin että en ajatellut asian kuuluvan heille, ja miksi olisin kertonut kun ei he siitä koskaan välittäneet.
Vastaus oli että ei niin todella välitettykään, mutta sen kuolemasta minun olisi pitänyt kertoa……. 😐

Ystäväni sanoi että tämähän on ihan selkeä vallankäyttökuvio.

No sittemmin tulin käyneeksi kasvattajakurssin , ja rotu jota kasvatan on semmoinen kokoluokkaa kissa.
Näitä on nyt siis neljä, vanha sekarotuinen ja sitten vinttikoira joka reilun vuoden ikäinen.

Kissankokoisista on kaksi ns muuttanut takaisin kotiin.( kahden vanhemman pentuja) Vaikka vanhempani ( nyttemmin äitini, isäni kuoli muutama vuosi sitten) ovat olleet koiraharrastusta vastaan, ajattelin kun oman koirani pentu tuli minulle takaisin, että tässä nyt ollaan aikuisia ihmisiä, kyllä kai me voimme järkevästi ja rauhallisesti keskustella tästä , että X on sitten mulla.

Kerroin tästä äidilleni, joka veti hirveät pultit,
Hetken päästä soitti veljeni, joka haukkui minut alimpaan h-ttiin, syytti vastuuttomaksi, epäkelvoksi , ja alkoi huutaa että yritänkö minä ”näillä tempauksilla” tappaa meidän äidin, ja miten voin olla noin itsekäs, ja hän ei ala kuule hautajaisia järjestämään, mutta jos sellaiset mun temapusteni seurauksena tulee, niin saan huolehtia hautajaiset sitten ihan itse.

Tämän jälkeen päätin, että en keskustele koirista mitään kummankaan kanssa. Jos äitini tulee kylään (mikä on aika harvoin) niin laitan koirat kellariin, koska sillä pääsee helpoimmalla.
Homman nimi kuitenkin on se että en ole siis kertonut nuorimmasta koirastsani ( vinttikoira) mitään.
Nyt asia kuitenkin painaa mieltäni, koska onhan se totta kyllä valehtelua että jättää kertomatta tuommoisen asian.
En voi sanoa että koira olisi ”vain hoidossa” koska se kortti on jo käytetty 😳

Mutta ei tämä tilanne mitenkään mukava ole. Aina pitää olla koiraa laittamassa piiloon jos on sellainen tilanne, mutta tietty mielessä se, että mitä sitten jos tämä salaisuuteni jossain välissä paljastuukin.😐
enhän minä silloin voi sanoa, että se on joo ollut minulla jo vaikka kuinka kauan.

jotain luovia ratkaisuja nyt tartteis tähän . 😋

Viimeiseen 14 vuoteen en ole pyytänyt penniäkään vanhemmiltani lainaa koirien menoja varten ( kääpiökoiran eläinsairalalaskua varten aikanaan sain lainaksi rahaa, kyseessä isompi lasku ja olin opiskelija) en ole enää isäni kuoltua pyytänyt edes kuljetusapua esim koiranruokasäkkejä varten ( joskus tulee rahdattua kaksikin 15kg säkkiä kerralla) tai mitään sellaista.

Tai KERRAN pyysin äidiltäni ison säkin kuljetusapua, ja vaikka hän suostui, sain koko matkan kuunnella kuinka paljon aikaa, vaivaa ja kaikkea siitä 8km (edestakaisin) mutkasta oli, ja kuinka paljon ymmärrettävämpää olisi jos pitäisi jostain hakea erikoisruokaa vaikka pienelle lapselle joka joutuu jotain ruokavaliota noudattamaan, mutta että _eläimen_ ruuan hankinta voikin olla niin vaikeaa.

Samoin kun hankin ensimmäisen ”kissankokoisen” koiran, jasiitä kerroin oli kommentti että tosi kurjaa, kyllä he (vanhempani ) ovat tästä tosi surullisia ja toivoivat että niin en olisi tehnyt, ja paljon iloisempi uutinen olisi ollut ”jos olisit saanut vaikka pienen tyttären”.
( niin, haikaran tuomana varmaan)

Mutta lähisukulaiset nyt kuitenkin on…. niiden kanssa haluaisi väleissä pysyä…..

anteeksi sekava sepustus, toiv joku jaksa lukea tämän.