Avun saaminen

Avun saaminen

Käyttäjä EetuT aloittanut aikaan 08.03.2014 klo 10:53 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä EetuT kirjoittanut 08.03.2014 klo 10:53

Hieman kokemuksia apujen saamisista suomessa:
Olen paluumuuttaja ja ollut nyt suomessa vuoden. Saavuin suomeen 5.2.2013 ja minulla oli aika varattuna sossuun 6.2 ja kelaan 7.2. kuten oli kehoitettu tekemään. Saavuttuani suomeen minut kuitenkin jätettiin kaikkialla aivan yksin. Tulin etukäteen tarkoituksena, että perheeni seuraa perästä, kun olen saanut asunnon jne hoidettua. Heti alkuun sossu kieltäytyi kaikesta avusta vedoten etten kuulu suomen sosiaaliturvan piiriin. Sen sain kuitenkin järjestettyä pikavauhtia jonka jälkeen heillä oli muut tekosyyt kieltäytyä kaikesta. Olin siis pummina 4 kuukautta ennekuin Kela vihdoin sai vanhan eläkkeeni jatkumaan. Tuona aikana siis en saanut mitään apuja. Stressi oli valtaisa. Tuon kevään aikana vaimoni kotiin mentiin noin 03 yöllä hänen ollessaan yksin kotona. Kaikki elektroniikka vietiin ja vaimoni sanoo ettei hänelle tehty mitään. Tuosta en tiedä mutta minulla on omat epäilykseni. Vaimoni toimisto oli Westgaten vieressä Nairobissa jossa hän oli 3vrk jumissa kun ympärillä teurastettiin ja kidutettiin ihmisiä viime syksynä ja itse olin täällä voimatta asioille yhtään mitään kummallakin noista kerroista.
Asunto jonka sain oli pienessä kaupungissa jossa minulla hieman heikko historia entisen päihdeongelman takia. Tuloni oli 620e josta vuokra 470e, bussikortti 55e ja kuntosalikortti 30e. Sähkölasku siihen päälle vielä. Enkä edelleenkään saanut tukea mistään joten siitä pummina eläminen. Asuntohan minulla oli pakko olla saadakseni oleskeluluvat perheelleni. En saanut myöskään tarvitsemiani lääkkeitä verukkeella etten ole toimittanut reseptiä vaikka se kiersi sossun kolmasti ja korkeammalle valituskin tuli bumerangina takaisin samalla verukkeella.
Tuossa kaupungissa sairastuin uudelleen pahasti kaiken dissaamisen ja hyljeksimisen takia puhumattakaan etten saanut lääkkeitäni jotka olisi voineet toimia.
Viime kesänä itsemurhan ajattelu oli jo jokapäiväinen osa elämääni. Joka aamu herätessäni minulla kesti kauan nousta, kun piti keksiä tekosyy sille nousemiselle ja sille etten päättäisi päiviäni. Minut piti elossa ajatus perheestäni, että kohta olemme jälleen yhdessä.
Joulukussa minulle tarjottiin asuntoa vantaalta jossa vaimoni ja lapseni olisi parempi olla kuin pienessä punaniskojen täyttämässä kylässä. En saanut siihenkään mitään apuja. Huusin ja itkin hätääni diakonille joka ei vaivautunut kuuntelemaan mitä sanoin, teki omat johtopäätöksensä ja ilmoitti sossulle minun uhanneen tappaa kaikki. Puhuin itseni tappamisesta. Asia meni poliisille ja kaikessa komeudessaan syyte on virkavallan väkivaltainen vastustaminen??!!. Nykysuomessa niinsanotut auttajat eivät kuuntele mitä heille kerrotaan ja sitten he täyttävät aukkokohdat omilla mielikuvituksen tuotteillansa josta kärsimään joutuu juuri se joka on ennestään umpikujassa ja hädässä. Nyt on siis käynnissä poliisitutkinta tuosta asiasta.
Tätä kirjoittaessani olen siinä tilassa, että vaimoni kulttuurishokki osoittaa hieman elpymisen merkkejä ja lapsellani menee koulussa ja harrasteissa hyvin. Itse olen täysin loppu. Olen niin loppu että tämä stressi ja avun saamattomuus on muuttunut psykosomaattiseksi ja oirehdin sairastamalla fyysisesti. Tämä sulkee siis pois minua tähän asti kannattaneen kovan urheilun sillä fyysisesti kipeänä ei urheilla.
Kävin eilen terveyskeksuksessa jossa oli asiallisen oloinen hoitsu. 2h päästä lääkärille. Minulta kysyttiin kuulenko ja näenkö asioita koska kerroin hieman mitä olen elämässäni nähnyt ja kokenut ulkomailla erinäisisä ikävissäkin paikoissa. Tunsin ettei ahdistustani ja kärsimystäni uskottu vaan epäilivät, että minulla viiraa huolella. Toivotettiin hyvää viikonloppua ja maanantaina pitäisi mennä klo 11 uudestaan. En tiedä jaksanko vaivautua koska pelkään ettei ”auttaja” minua taaskaan kuuntele, täyttää puuttuvat kohdat omilla keksinnöillään ja mielikuvillaan ja olen jälleen vaikeuksissa esimerkiksi sairaalan muodossa. Ei, en ole lähdössä sairaalaan. Ja ei, en ole lähdössä poliisien kuultavaksi. Olen kellottanut ajan mitä keneltäkin pakko”auttajalta” eli poliisilta ja lääkäriltä kestää ovelta olohuoneeseeni ja se on paljon kauemmin mitä minulta kestää sohvalta parvekkeelle. Asun vitosessa ja alla asfaltti. Olen kärsinyt pahasta kulttuurishokista, postraumaattisesta stressistä, perheeni saamisesta suomeen stressistä, rahahuolista, uhkailuista, painostuksesta ja jopa pakottamisyrityksistä mitä asumisiin tulee. Ja apua en ole saanut mistään. Kaikkialla toitotetaan ja isketään käsiin lappusia mistä apua hakea ja kaikkialla sama homma. Kukaan ei kuuntele, lue saati oikeasti välitä. Suomessa vaan ei saa mahdollisuutta jos joskus ollut joko mielenterveys- tai päihdeongelma. Enkä näe, että muutenkaan saisi sillä lääkepurkkihan on kaikkeen vastaus. Ja vielä kerran: auttajista tehty iso ja hienolta kuulostava ammattiryhmä jotka kuitenkaan eivät kuuntele. Ja sehän se niiden suurin tehtävä olisi.
Ja vielä ettei unohdu, olin vuosia pois suomesta. En tiedä enää miten täällä pitää jutella, ”keskustella” tai kertoa asioista sillä kaikesta tuntuu joutuvan hankaluuksiin. Tunnen oloni ulkopuolisemmaksi, kuin koskaan ennen elämässäni.
Itsestäni en nyt tiedä miten jaksan jatkaa mutta sepä ei ketään ole kiinnostanut tähänkään mennessä.
Ja vielä lopuksi mainitsen etten ole jurrissa, lääkkeissä enkä humeissa. En aio olla enää koskaan päihteistä sekaisin.

Kiitos auttajat,

EetuT