Kylläpä on niin tuttua, juuri tuolta tuntui minustakin vielä puoli vuotta sitten. Itkin ja itkin ja itkin, aivan samalla tavalla. Romahdin lattialle ja ulvoin ääneen niin teki kipeää. Varsinkin suihkussa, kumma kyllä, alkoi itkettää aivan kauheasti, ehkä se lämmin vesi oli kuin halaus ja sain turvallisen olon itkeä. Minulla on ystäviä jotka olivat tukena. Mutta niin se on vain ettei kukaan ihminen kykene poistamaan sitä tuskaa, se on vain itkettävä pois. On mielestäni tosi hyvä että itket. Nyt on mennyt puoli vuotta. Itken vielä joskus, harvoin. Mutta olen selviytynyt tänne asti, uusi asunto vuokralaisena, raha-asiat tiukalla, ihmisten pariin meneminen, nauravien ihmisten kohtaaminen, kaikesta olen selvinnyt pikkuhiljaa ja nyt tunnen olevani jo selviytynyt. Laadin tiukan talouden raha-asioissa, ja kun olin kuukauden selvinnyt tunsin valtavaa ihmeellistä ilon tunnetta: minä selvisin, minä selvisin! Sen jälkeen on usko parempaan ja selviytymiseen jatkunut. Kyllä sinäkin selviät, päivä kerrallaan hetki kerrallaan ja on ihanaa että uskallat itkeä!

Kyllä on lohduttavaa kuulla, että tästä selviää. Ja lohduttavaa myös se, että muillakin ero on sattunut, vaikka ikävä sanoa näin sinun surustasi. Monesti vaan tuntuu, että ihmiset etenee eron jälkeen kovin nopeasti, jotenkin ero vaan ohitetaan ja jatketaan elämää.

Tänään minulla on ollut tosi iso ikävä. En oikein osaa selittää mistä se johtuu. Koska tiedän eron olevan ainoa oikea ratkaisu. Silti ikävä on puristanut rintaa ja saanut itkemään pitkin päivää.

Harmittaa, että lomalla en saanut lasten kanssa mitään kivaa aikaiseksi. Ja nyt loma on ohi. Minulla. Harmittaa lasten puolesta. Mutta kuten aiemmin sanoin, tässä on tulossa niin paljon kuluja, takuuvuokrasta, hankittaviin huonekaluihin, kohoaviin sähkölaskuijin, kunnes talo saadaan myytyä, jos saadaan jne. Etten halua, enkä uskalla tuhlata rahaa mihinkään ei pakolliseen.

Ehkä sitten helpottaa, kun asiat etenee, tulee se uusi koti, ja lasten asiat selkeytyy. Mutta on tässä vielä tosi pitkä tie. Talous tietysti tiukkenee ihan pysyvästi. Mutta, olen hyvä pihistelemään. Kunhan vaan lasten harrastaminen saataisiin turvattua. Etteivät rahan vuoksi joutuisi lopettamaan. Isänsä ei ole aiemmin näihin kuluihin koskaan osallistunut. Epäilen, osallistuuko jatkossakaan.

Tuo nauravien ihmisten pariin meneminen on muuten vaikeaa. Yksissä pikkujouluissa kävin, ja tutulla porukalla syömässä oli ihan ok. Paitsi että tuntui, niinkun monesti nykyään, etten enää keksi puhuttavaa. Ennen tässä ei ollut mitään vaikeuksia. Syönnin jälkeen lähdimme jatkoille, ja se oli kamalaa. Pelkäsin eniten että näen exän jossain.  Halusin vaan juosta pois, kotiin turvaan. Väkisin istuin paikoillani tuppisuuna kunnes sain kyydin pois. Ei ollut kivaa, enkä todellakaan ollut hyvää seuraa. Koskaan ennen en ole vastaavaa kokenut. Muistan että oikeesti ajattelin kotia päästyä, että huh, turvassa.

Ehkä itku puhdistaa kun sen päästää ulos? Minulle tuota halausta muistuttaa painopeitto, helpottaa nukkumista. Tiedä paljonko valvoisin ilman.

Päivä kerrallaan...

Hei. Niinhän se on ettei voi muuta kuin sinnikkäästi mennä eteenpäin ja hoitaa ne velvollisuudet mitkä pitääkin, laittaa ruokaa, syödä, ulkoilla, vaikka miltä tuntuis. Ja ennenkaikkea yrittää lasten kanssa mahdollisimman normaalisti olla, etteivät he ota mitään painolastia erosta itselleen. Minulla ei ole lapsia tästä liitosta ja olen jo eläkkeellä, mutta lapsenlapset ovat ihan ymmällä, kyselevät miestäni, ovat surullisia, hylätyn oloisia ja hieman kuin minulle vihaisia. Ei auta vaikka yritän selittää että ei kukaan tälle asialle voi enää mitään. Oikeastaan olen eniten vihainen miehelleni tästä asiasta että pienet lapsenlapseni ovat ihmeissään ja surullisia. He eivät enää näe miestäni josta kuitenkin pitivät. Samoin ystäväni pitivät miehestäni. Minusta tuntuu joskus että minä olen syyllinen, vaikken ole, syy ei ollut minussa että ero tuli, mies myönsi omat syynsä miksi halusi eron.

Ihmeellistä on että kun kirjoitin tänne oloni helpotti. Tänä aamunakin heräsin iloisena. toiveikkaana. Joten uskon että aika korjaa haavat. pettymyksiä tulee elämässä ja ne on vain siedettävä....

Minulla on myös monesti olo, että lapset ovat minulle vihaisia tästä erosta. Varsinkin meidän keskimmäinen, jolla eniten yhteistä isänsä kanssa. Nyt kun isä on paljon pois kotoota, selvästi vihottelee ja kiukuttelee minulle asiasta. Isä ei siis ikinä ole kovin paljoa tehnyt lasten kanssa, keskimmäisenkin kanssa tehdyt yhteiset harrastusjutut mahtuu hyvänä vuotena kahden käden, huonompana alle yhden käden sormiin. Mutta lapsi jaksaa niitä silti kovasti odottaa...

Ei siinä auta, kun ottaa lasten tunteet vastaan ja koittaa seisoa peruskalliona itse. Vakaana ja turvallisena aikuisena.

Tämä kirjoittaminen auttaa minuakin. Saa purettua asioita ulos päästä. Varsinkin kun ei ole kenelle puhua. Tai ehkä olisikin, mutta en halua enkä pysty puhumaan. Puhuminen itkettää liikaa. Joskus myös kirjoittaminen. Mutta silti kirjoittaminen ja itkeminen on jotenkin helpompaa.

Ja ehkä toisaalta myös häpeän kertoa ihmisille totuutta meidän liitosta. Toisaalta sitä, mimmoista käytöstä itseäni ja lapsia kohtaan olen sietänyt liian kauan. Toisaalta sitä pettymystä ja epäonnistumista mitä koen tultuani jätetyksi. Vaikka toisaalta, mies ehkä lopulta oli se rohkeampi joka uskalsi laittaa tämän huonon suhteen päätökseensä.

Pelkään myös, että minua ei uskota, jos kerron miehen käytöksestä. Mitään en ole ikinä siitä puhunut ulospäin. Niille harvoille jotka sitä ovat nähneet, esim. Miten ilkeästi puhuu omille lapsilleen, olen aina miestä puolustellut. Minkä nyt tajuan olleen todella väärin. En ikinä olisi saanut sallia niin rumaa käytöstä lapsia kohtaan. Meidän esikoinen on sanonut, että hänellä on paljon parempi ja rennompi olo kun isä ei ole täällä. Ei tarvitse kokoajan pingottaa. Eikä kuunnella haukkumista ja arvostelua. On myös sanonut, että ainoo ketä iskä taitaa rakastaa on toi koira. Nämä sanat on olleet tosi herättäviä. Minun olisi pitänyt erota aiemmin. Toki, nyt kun mies näkee lapsiaan harvakseltaan, ei ole niille yhtään niin kireä. Jospa heidän välit paranisi eron myötä? Ehkä se kireyden aiheuttaja olenkin ollut minä, se joka saa miehelle niin pahanolon, että räjähtelee, haukkuu ja arvostelee. Ehkä lapsi muistuttaa minua, ja mies ei kestä sitä. Syytän itseäni ihan todella paljon. Kaikesta. Erosta, miehen käytöksestä, siitä etten eronnut aiemmin. Jne...

Muille ihmisille, kavereidensa kanssa mies on hyvin pidetty ja luotettava. Aina on heille antamansa lupaukset pitänyt, hyvin harvoin piti mitään minulle antamiaan lupauksiaan. Pitää itsekin itseään luotettavana. Mutta minun kokemus on toinen, petyin todella todella monta kertaa. Milloin mistäkin syystä. Aina joku/jokin muu vei minusta voiton. Jätti minut hyvin usein yksin. Ei osallistunut perheen yhteisiin juttuihin. Monesti oli minä ja lapset, ja mies teki omiaan. Nyt syyttää minua, tai on syyttänyt kauan, että minä olen pullauttanut hänet ulkopuoliseksi perheestään. Siis jo ennen tätä erohommaa. En ole, hän on ihan itse sen valinnut. Monet kerrat on pyydetty mukaan. Ihan jo vaikka syöminen, tosi harvoin istui pöytään minun ja lasten kanssa, söi eripaikassa. Ja monta, monta muutakin asiaa. Mutta, minun syytäni tietysti kaikki.

Nyt mies onkin kertonut, ettei ole rakastanut minua vuosiin, ja on siksi ollut paljon pois kotoa ja omissa menoissaan. Pahimmalle tuntui kun hän sanoi, ettei rakastanut minua silloinkaan kun menimme naimisiin. Vaan teki sen viimeisenä keinona pelastaa suhde, pitää perhe kasassa. Se satuttaa. Kaikki mitä hän on suustaan päästänyt, on siis ollut pelkkää valhetta. Tuntuu, että kaikelta vietiin pohja.

Mutta miksi ei silti ole halunnut viettää aikaa lastensakkaan kanssa? Olisihan hän voinut tehdä asioita heidän kanssa, ilman minua. Halutessaan. Mutta ei ole tehnyt. Ja minua jotenkin ihmeellisesti syytetään siitäkin.

Hei. Ihan kuulostaa jälleen samankaltaiselta kuin meilläkin oli vaikkei yhteisiä lapsia ollutkaan. Mutta eristäytyi minusta poispäin, sen vaistoaa, ja näin jälkeenpäin ymmärsin että yritin sitten liikaa. Ei toista voi pakottaa siihen mihin se ei kykene eikä osaa. Jotkut miehet ovat vain yksinkertaisesti poikamiehiä eikä ollenkaan aviomiehiä. Olen sen nyt hyväksynyt ettei hän osannut olla kuin aviomiehen olisi pitänyt? Vai oliko se sittenkin niin että vaadin toiselta sellaista mihin hän ei kyennyt? Voi olla. Mutta puhumallahan nuo asiat olisi tulleet selviksi ja minunkin olo olisi ollut helpompi kun olisin ymmärtänyt mikä hänen oli. Mutta mutta... puhumattomuus ja ainakin minun miehellä olis se ajatus ettei kukaan ulkopuolinen voi auttaa. Eikä puhuminen kuulemma auta mitään kun hän on sitä mieltä mitä on niin se ei kuulemma muutu mihinkään vaikka kuinka puhuttaisiin....
Ja hänessä ei ole vika vaan vika on muissa.
ja Muita kohtaan ihan ylikiltti, reilu, kohtelias miellyttäjä. Kun oltiin reissussa ystäväpariskunnan kanssa niin puhua pajatti sen naisen kanssa koko ajan vaikka mistä, oli niin puhelias että. Tuo naisystävä sitten minulle että mitä sinä valitat sinullahan on niin puhelias ja miellyttävä mies. niinpä niin. Kun tultiin kotiin sanoin miehelleni että mikset sinä puhu minun kanssa mitään, olet hiljaa, menet ja katsot televisiota tms. ja puhut vain sen mikä on pakko arkisista asioista. Ei osannut sanoa siihen mitään. mutta minussa heräsi mustasukkaisuus silloin ja se oli kenkku tunne.
Nyt aamulla lähdin bussilla kaupunkiin, eka kerta tässä kaupungissa, ja meinasin tulla takaisinkin mutta sitten hoksasin että kävelempä, saan hyvää liikuntaa samalla. Ja oli niin selviytyjän tunne kun tulin kotiin, jes, minä uskallan minä pärjään minä voin. Oisko minulla lienee lievää masennusta kun kaikki on niin hankalaa ja vaivalloista, ihan tavallisetkin asiat joskus. Ruoan laittokin tympii. Varsinkin yksin syöminen. Mutta kun on tiskannut astiat tulee jo hyvä mieli, kyllä tästä selvitään. Aika parantaa haavat. Eikä lapsenlapset enää kyselleet miestäni kun kävivät, eivät edes muistaneet, touhusin heidän kanssaan niin etteivät muistaneet. Ja ainahan olen heidän kanssaan touhunnut, mieheni ei juurikaan muutoin kun jos pyysin niin jotain teki, oma-aloitteisesti ei mitään. Joten kyllä se aika parantaa.

Huomenta. kävin sellaisessa vertaistukiryhmässä, se oli tarkoitettu alkoholistien läheisille. Kun olin siellä tuli mieleen, että minulla on kaikki hyvin, ei ole mitään hätää. Joskus elämä on ollut todella solmussa kun olin alkoholistisessa ympäristössä. Ja kun luonteeni on kiltti avulias ja säälivä niin minua on helppo käyttää hyväksi. Olen liian auttavainen.

Mutta illalla tosiaan tajusin ettei haittaa vaikka ero tuli, ehkäpä sillä oli jokin tarkoitus, tarkoitus jota en ymmärrä. Liian paljon sattuu ja tapahtuu väkivaltaa parisuhteessa ja sitä olen aiemmassa liitossa alkoholistin kanssa kokenut joten näin on hyvä. Elän ja olen ja menen eteenpäin ja jätän tuon asian taakseni. Iskulause mikä siellä on tai oikeastaan rukous: "Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväskyä asiat, joita en voi muuttaa, muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Vaikka se tuntui kauhean kipeältä asialta että ero tuli niin en voi sille mitään. On hyväksyttävä. Voin muuttaa vain itseäni ja niin hyväksyä suruaika, pettymys, ikävä yms tunteet, ne kuuluu asiaan ja ne kuuluukin tuntea. Aika parantaa, uskon niin.
Olen tosiaan eronnut alkoholistista kauan kauan sitten ja oli lapsia ja silloin eron sureminen kesti varmaan kymmenen vuotta. Elämä vain riepottaa välillä. Luulin että olisin ollut mieheni kanssa hamaan loppuun saakka muttei niin käynyt ja nyt on opeteltava elämään yksin.

Avioerossa on nähtävästi paljon samoja tunteita pinnalla ihan kaikilla.

ja se klisee siitä että aika auttaa, on oikeasti totta. Puoli vuotta sitten kun mies sanoi haluavansa eron olin lähes paniikissa. Nyt tunne on erilainen. Surullinen, hajalla. Mutta hyväksyn tilanteen, että näin tämä nyt meni ja tämän kanssa on nyt opeteltava elämään.

Mies on ollut täällä meidän yhteisessä kodissa nyt taas viikon. Se on entisestään voimistanut tunnetta, että ero on hyvä. On hän minulle niin ilkeä. Haukkuu ja väheksyy. Eniten arvostelee minua äitinä. Tietää että se on asia mikä minua satuttaa.

Tosi paljon tässä on käytännön asioita tehtävänä. Välillä on tosi vaikea repiä itsestään voimia mihinkään. Varmaan jonkun asteinen masennustila kuuluu tähän eroprosessiin.

Nuo selviytymisen, onnistumisen tunteet on mahtavia. Itsekin olen niitä kokenut. Tulee olo että selviän mistä vaan ja kyllä minä pärjään!

Minua hirvittää minkälainen vääntö tästä erosta vielä tulee. Lähinnä lasten tulevaisuus mietityttää tosi paljon. Asumiskuviot. Millään muulla ei oikeastaan ole mitään väliä. Ja luulen toisaalta että saattaa aiheuttaa riitaa tahallaan, että saa minut luopumaan kaikesta muusta, kunhan saan olla lasten lähihuoltaja.

Alan tässä kokoajan paremmin ja paremmin ymmärtämään miten sairas tämä suhde on ollut. Sitä en ymmärrä miksi olen antanut kohdella itseäni ja lapsia niin huonosti vuosia. Miksi olen puolustanut miestä?

Pitkä tie on kuljettavana että saan itseni ja elämäni kasaan taas. Mutta välillä on jo ollut hetkiä, kun tunnen sisällä voimien kasvavan ja tiedän selviytyväni. Mutta paljon on hetkiä kun tuntuu että muserrun ja maailma romahtaa.

Toisaalta, olen ollut tässä suhteessakin todella yksin. Hoitanut asiat yksin. Joten se puoli minua ei pelota. Osaan ja selviän. Ja parempi olla oikeasti yksin, entä parisuhteessa mutta yksin.

Kunhan vaan lasten kanssa kaikki menisi hyvin ja parhainpäin. Kunhan vaan ei tarvitsisi lähteä käräjille. Se ei ole hyvä asia kenenkään kannalta. Mutta ikävä kyllä, siihenkin on pakko valmistautua. Kyllä se osituskin minua mietityttää, saadaanko tehtyä itse vai tarvitaanko lakimiestä avuksi.

Hei. Minulla on sellaisia iskulauseita kuin: Ensimmäiset asiat ensiksi, päivä kerrallaan ja et ole yksin ym. opin niitä al-anon ja Aa-ryhmissä joissa olen käynyt. Muutenkin sieltä olen saanut paljon itsetuntemusta 12 askeleen toipumisohjelman kautta. Itsetutkiskelu on kyllä tarpeen ollutkin, että tarkastelen itseäni en muita. yritän lopettaa muiden syyttelemisen ja vikojen hakemisen.sillä lailla en tosiaan tee muuta kuin huonon olon itselleni.

Ei muut ihmiset muutu minun mieleiseksi. Eivät he hae ehkä apua vaikka sanoisin mitä. Eivätk usko mitä sanon,,,, no joidenkin kanssa on yhteisymmärrys. Mutta alleviivaan kyllä sen että muiden syytteleminen ja vikojen kaivelu ei auta minua. Vahinkojen oikea toteaminen ja väärän käytöksen toteaminen on ihan ok, se pitääkin tehdä ja sitten tajuta mitä haluan mitä en.

Minun lähellä on erittäin riitaisa pari jotka ovat eronneet aikoja sitten ja edelleen he riitelevät ja kumpikin kuin vihaa toistaan ja syyttelevät, tapppelevat lasten asioista koko ajan, yhtä hirveää kinastelua milloin mistäkin lapsen asiasta. Toivoisin lasten edun nimissä että lopettaisivat jo. Mutta ovat työssäkäyviä kunnon kansalaisia niin kukaan ei siihen puutu, vaikka näin sivusta seuranneena lapset kärsii tuosta riitelystä. meillä ei onneksi ole yhteisiä lapsia. Eikä muutakaan yhteistä ehtinyt tulla vielä.
Nyt edelleen hyvä mieli ja helpottunut olotila. Ulkoilen ja kuntoilen ja pidän fysiikasta huolen niin ehkäpä mielikin pysyy kunnossa ja jaksan mennä eteenpäin vaikka se pelottaakin. Kyllä myönnän että pelottaa että jäänkö ihan yksin koko loppuelämäksi, eikä enää kukaan asu minun kanssa ja jaa näitä arjen pikkujuttuja.

Tsemppiä ja voimia sinulle! Pidä mieli kirkkaana.

Huomenta. Taas eteenpäin mennään. Olo on helpottunut. Oikeastaan on mukava kun ei tarvi omassa kodissa varoa mitä puhuu, ettei toinen suutu ja tule riitaa. Ihanaa kun saa olla vapaana. Enpä olisi uskonut että näin tunnen. luulin että suren pidempään ja kaipaan miestäni seuraksi itselleni. Sehän se onkin kumma juttu että kaipasin miestäni, vaikka hän oli välillä tosi ilkeä minua ja lastani kohtaan. Ja suuttui ihan tyhjästä, oli kamalan jääräpää joissakin asioissa.

Muistan kuinka olin usein ahdistunut kun yritin illalla nukkua, ja eihän uni tullut kun mietin kovasti miten ratkaisen tämänkin ongelman liitossa. minä yritin ratkoa ristiriitoja, mies ei, sopu liitossa oli minun harteilla. Hahah ja kaikista kamalinta oli minun nöyristely, voi hyvänen aika, pyytelin anteeksi kaikkea vaikkei syy olisi minussa ollutkaan niin pyysin anteeksi että mies leppyisi.

Nyt vasta tajuan kuinka minua on henkisesti alistettu. Voi olla että minäkin käyttäydyin häntä kohtaan väärin. Kumpikin oltiin väärässä. Ja oli hyvä että se loppui. Ja turha väänätminen loppui.

Nukun nykyään hyvin. Herään levollisena. Ei enää pelota se jäänkö yksin loppuelämäksi, ihan sama, mitä sitten? Ei tämä yksin eläminen niin kamalaa olekaan. Lapsenlapset tosin kyselee missä mieheni on, ja surevat sitä etteivät enää häntä näe. Heille hän oli kiltti iso mies jota varsinkin pikkupoika ihaillen katsoi. Näin jälkikäteen sitä ymmärtää monta asiaa toisin kuin tuossa surun ja pettymyksen vihan aallokossa. Aika se on paras lääke ja kun hyväksyn tosiasiat, ja elämän tuskat, niitä tulee, mutta tulee myös hyviä aikoja.

Varmasti raskas prosessi ja normaaleja asiaan kuuluvia tunteita sinulla. Tulet selviämään, mutta alku on takuulla vaikeaa. Ja voi olla vielä pitkäänkin - siis niitä tunteita, itkuja jne. Ehkä myöhemmin tulee tilaa toisille tunteille, ymmärrykselle, ehkä jopa ylpeydelle siitä, että lopulta tehtiin oikea ratkaisu?

Paljon voimia sinulle.