Nuorinainen97 kirjoitti:
Heippa,
Olen nuori nainen ja saanut masennus diagnoosin vuosia sitten. Olen käynyt aika ajoin keskustelemassa mutta olen huono puhumaan asioistani.
Nykyään olen huomannut sen vaikuttavan kaikkeen mitä teen. Tulee paljon ajatuksia että ei mulla ole mitään mt ongelmia mutta esim se että olen todella väsynyt pienestä ei ole normaalia. Lisäksi vaikuttaa se että olen todella yksinäinen. Ajattelen että en jaksa edes tutustua kehenkään kun pelkään etten riitä ja minut hylätään. Kun on niin monesti hylätty. En osaa olla normaalisti ihmisten kanssa enkä ymmärrä nykyään huumoriakaan.
Työelämässä en ole jaksanut olla koska en jaksa tehdä mielen takia töitä ja väsyn lähes tyhjästä. Ajattelen olevani myös tyhmä ja jotenkin tuntuu että en asioita opi.
Tunnen vihaa monia ihmisiä kohtaan sekä ajattelen että joskus kostan. Minulla on myös huono itsetunto, ja paha ahdistus. Ahdistus on pahinta ihmisten seurassa ollessani yksin. En uskalla puhua ja ajattelen asioista vain negatiivisesti. Jos puhun ääneni tärisee ja katkeilee. Lisäksi saatan yhtäkkiä alkaa itkemään tai nauramaan. Tämä ärsyttää itseäni mutten voi sille mitään. Tuntuu että elämä on tarkoitettu vaan siihen että ihmiset maksavat vain veroja ja kaikki pyörii rikkaiden ja kauniiden ihmisten ympärillä.
En jaksa huolehtia itsestäni esim meikkaamalla. Ja en pidä itseäni mitenkään kauniina. Haluaisin itseni taas terveeksi. Teksti on sekavaa koska annoin ajatusten vain tulla.
<ul id="bbp-topic-revision-log-342578" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-342578-item-342580" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 3 viikkoa, 2 päivää sitten. Syy: Lisäys

Tuo asenne jos odottaa tulevansa hylätyksi , voi olla itseä toteuttava ennkointiasenne.

Olet hyvä kirjoittamaan asioistasi... alavire ja ahdistus vie terän keneltä tahansa. 'Seinäruusuna' oleminen ei ole kivaa, mutta säästäähän siinä jalkoja vrt.jos lavatansseissa käy ja 'kukkii' siellä sivussa istuen kuitenkin näkee enemmän kuin jos istuisi yksin yksinäisyyden kammiossa. Jos hymyilet, itsellesi, olet kaunis. Hymyile meille täällä, täällä on älytön määrä yksinäisiä ihmisiä. Ja anna ajatusten virrata, niin me jotkut muutkin tehdään. Olet tehnyt hyvä alun ahdistuksesta ja masennuksesta. Kaikki me täällä mentaalipuolella ollaan sinuja niiden kanssa ainakin jollain lailla, välillä epätoivoisiakin.

Minua myös ahdistaa usein. Tuntuu että melkein koko elämän ajan on ahdistanut.

Joskus sitä ahdistaa niin paljon että tuntuu kuin musertuisi ahdistuksen alle.

Elämässä tuntuu olevan niin hirveästi asioita jotka ahdistavat: oma terveys, lähipiirin jotkin asiat, ympäristöasiat jne. Mutta mikään muu ei lopulta auta muuta kuin se että on vain kestettävä. Se on karu totuus...

Hei! Liityin juuri tänne, jotta pääsen vihdoin purkamaan oloani jonnekin.

Teininä kävin enemmänkin juttelemassa ammattilaisella masennuksen, ahdistuksen ja paniikkihäiriön vuoksi. Jo vuosia olen ollut ok. Kuvioihin on tullut hyvä työ, ihana mies ja täydelliset kaksi lasta. Mutta mutta... Viime aikoina olen huomannut olevani entistä enemmän allapäin, ja näen "merkkejä" masennuksesta siellä täällä. Ahdistun myös valtavan herkästi ja se kuristaa koko sielua ja kroppaa. Olen myös saanut vuosien tauon jälkeen pari paniikkikohtaustakin. Viimeisin oli tänään. Peruutin päiväkodin parkkipaikalla toista autoa päin. Tuli pieni naarmu vastapuolen autoon. Sain itseni tästä ihan totaali paniikkiin ja "lukkoon". Jotenkin selvisin lasten kanssa kotiin, jossa sitten itkin hysteerisenä lattialla. Lapsiakin ihmetytti homma. Järjellä tiedän, ettei tuo naarmu ole iso asia ja monelle käy niin, mutta minut se sai nyt täysin sekaisin. Olen koko päivän ollut jossain aallon pohjalla. Ja tämä ahdistuksen ja itsensä soimaamisen määrä! En saa itseäni nyt millään "normalisoitua" ja tilanne vaan jatkuu ja jatkuu... Ajatukset virtaa koko ajan synkempinä, enkä saa niitä pysäytettyä, joten olen nyt antanut pahan olon vaan tulla.

En ole varma, mitä tällä kirjoituksella hain. Ehkä helpotusta? Sympatiaa? Ymmärrystä? Kynnys hakeutua uudestaan avun piiriin näin aikuisiällä on suuri, ainakin minulle. Jotenkin hävettää, että tässä sitä taas ollaan: pieni vastoinkäyminen ja mieli menen ihan sekaisin. Vaikka siis tiedostan, että tämä on jo hetken tehnyt tuloaan, ja pienetkin asiat vaan purkautuvat näin.

Mä mietin usein että mistä ahdistus tulee? Tietenkin kaikilla on eri syyt että ahdistaa, mikä voi olla ahdistuksen tunne? Tai milloin ahdistus loppuu, vai onko se sitten koko ajan että ahdistaa,? Se on kuitenkin oman kehon tunne, ja kysehän me ihmiset tunnetaan oma keho.  Oman kehon sisällä voi olla vaikka mitä sirpaleita jotka ovat ihan hajallaan.

AliceX oletko kokeillut sellaista kikkaa, että keskityt vain hengittämiseen, jos tulee tuollainen kohtaus? Siis että aina kun ajatus lähtee ns. liikaa laukkaamaan, niin ajattelet vain hengitystä ja tarkkailet sitä. Se toki voi alkuun tuntua vaikealta, mutta kun sitä harjoittelee niin sen oppii. Siis se on oikeastaan meditointia. Olen itse ainakin huomannut, että kun meditoin, niin ajatukset voivat laukata välillä paljonkin mutta jossain vaiheessa mieli rauhoittuu kun vain sitkeästi aina keskittyy silloin hengitykseen... Ehkä se voisi toimia noihin kohtauksiin...

Ask. ehkä itsellä auttaa eniten ahdistukseen se että näkee muita ihmisiä. Ja juttelee ns. livenä... Kyllä sitä kaikkia varmaan aina välillä ahdistaa... Pitää vain kai sitten jotenkin ihmisen kehittää sietokykyään... En oikein muuta konstia keksi paitsi, ehkä tuo meditointi voi pitkittyneeseen ahdistukseenkin auttaa...

Hei. Lukiessani mm. tätä ketjua minulle heräsi ajatus, joka tosin on hiukan nurinkurinen, mutta esitän sen tässä, vaikka meinasin laittaa sen aloittamaani ketjuun.

Eli:

Mitäs jos masennus ja ahdistus ovatkin eräänlaista "terapiaa" meille herkille särkyneille ihmisille? Mitäs jos kaikki oireet ovat psyyken tuottamia defenssireaktioita adaptoida mieli / sielu ja keho jatkamaan yli vastoinkäymisten?

Mitäs jos terapiat ja mielialalääkkeet yrittävät tehdä meistä kulttuurin ja yhteiskunnan normien mukaisia suorittajia? Tee töitä, maksa laskut, mene kauppaan, pidä hauskaa. Älä kysele liikoja, älä kapinoi. Kuvittele olevasi nykyaikainen ja valistunut. Älä kuitenkaan kannata äärimielipiteitä. Ole normaali.

Ei äärimielipiteissä ole oikein mitään järkeä sen takia, koska ne eivät ole hyväksi useinkaan ihmisen elämän jatkuvuudelle. Siis kun ei missään asiassa saisi mennä äärimmäisyyksiin...

Pitää ajatella aina mikä on itselle hyväksi pitkässä juoksussa. Aina pitäisi ajatella tulevaisuutta...

Minäitse89. Niin tulevaisuutta pitäisi ajatella, mutta kun on niin jumissa tulevaisuuden kanssa ja syvimmän masennus kuopassa, tiedän kyllä mitä tarkoitat, mutta kun on niin solmussa itsensä kanssa, niin yrittää elää vain hetken kerrallaan..

Kun tietää, että elämä on pelkkää paskaa niin sitä ei viitsi ajatella elävänsä. Sitä on niinkuin elävä kuollut, zombi. Liminaalitilassa, limbossa, vankina. Konsultit sanoisivat vain virnistellen "Ajattele positiivisesti!" tai "Löydä oma polkusi." "Ole sisäinen sankari!" "Kehitä resilienssiä!" "Fasilitoi itsellesi eeppinen sukupolvikokemuksellinen tarinasi!" "Kuuntele hiljaista tietoasi ja tunneälyäsi!" Tai sitten arkisesti sanovat: "Hakeudu hoitoon!" Ei o reiluu tää maailma.

Ask. Jos nyt on huono hetki elämässä, niin silloinhan usein auttaa se että ajattelee vaikka huomenna kaiken olevan taas paremmin. Toki välillä pitää mennä hetki kerrallaan, mutta toisaalta, aika ei pysähdy koskaan.

Eieiei. Minusta elämä ei ole pelkkää paskaa. Se on aina oikeastaan siitä kiinni että mistä vinkkelistä tätä elämää tarkastelee. Minua on auttanut se että pidän elämää tavallaan ihmeenä. Sitä se tuntuu olevan. Onnen voi löytää pienistä asioista. Tai niistä sen juuri löytääkin...

Joo elämässä nyt juuri kaikki näyttää synkältä ja mustalta. Mutta ehkä se valoisa hetki vielä tulee, siihen koetaan luottaa. Synkimällä hetkellä ei nää kuin mitään ulospääsyä. Tsemppiä kaikille!

Jos tässä maailmassa jokin on paskaa, niin se asia, että koko maailma pyörii rahan ympärillä. Että nykyään raha tuntuu olevan tärkeämpi asia kuin ihmisen terveys.

Sen takia luontokin tuhoutuu, että ihmiset saisivat lisää rahaa.

Luulen että se on tämän meidän aikamme suurin epäkohta.

Mutta toisaalta kuitenkin sitä itsekin on riippuvainen rahasta. Se tässä kaikessa kyrsii eniten...

Terveys on kaikkein tärkeintä, jos jotenkin poikkeaa tavallisesta elämästä, huomaakin että tulee kyselyjä, miksi et ole töissä, ihan niinkuin raha olisi kaikista tärkein, niinkuin äsken sanoit. Jos poikkeaa vähänkin eritavasta mitä on, tulee ihmettelyjä miten pärjää tai jos tekee asiat eri tavalla kuin tavallisesti. Elämämme on tämmöistä kaikki kyselee liikaa, tai on liikaa huolissaan.

Niinhän se on että kaikkien tämän yhteiskunnan mukaan tulisi olla samanlaisia. Pitäisi tehdä samoja asioita jne.

Työ toki voi tuoda mielekkyyttä elämään, mutta ei työ silti ole elämän tärkein asia.

Eikä raha ole elämän tärkein asia. Monesti on kuullut että ei ne lottovoittajatkaan aina hirveän onnellisia ole.

Terveys saattaa olla elämän tärkein asia. Ainakin silloin ajattelee niin, jos on terveys huolia.