Olen ollut koko elämäni luonteeltani hyvin ujo, mutta olen huomannut ettei ujouteni ole ehkä enää pelkkää ujoutta, pelkkä luonteenpiirre, vaan jotain muuta. Olen miettynyt sosiaaliten tilanteiden pelon mahdollisuutta omalla kohdallani ja lukiessani kuvauksia tästä ongelmasta, tunnistan niistä itseni.

Esitelmien pitäminen on tuntunut musta aina vaikealta ja se on tuottanut mulle aina paljon ahdistusta. Jännitän esiintymistä jo monta päivää ennen ja esityksen lähestyessä jännittäminen ja ahdistus vain pahenee. Kädet tärisevät, sydän jyskyttää, hikoiluttaa, suu kuivuu, ääni värisee, ajatus katoilee… Mutta kuitenkin menen aina paikalle ja menen sinne eteen pitämään sen esitelmän. Yleensä ne ei kuitenkaan mene kauhean hyvin.. Kiirehdin esitelmän kovalla vauhdilla loppuun, sillä haluan äkkiä pois muiden katseiden alta. Esitelmän jälkeen olo on yleensä nolostunut ja harmistunut, sillä tuntuu että kaikki taas näkivät kuinka hermostunut olin ja oma osuus esityksestä tuntui taas menevän todella huonosti, huonommin kuin kenelläkään muulla. Ja esityksiähän mulla on tällä hetkellä paljon, sillä opiskelen ammattikorkeassa, jossa niiltä ei voi mitenkään välttyä. Musta on myös alkanut tuntua, että tämän jännittämisen vuoksi luokkakaverit eivät kovin mielellään halua minua ryhmiinsä.

Oon pikkuhiljaa huomannut jännittämisen muiden seurassa pahentuneen. Tuntemattomille kykenen juttelemaan, jos he keskustelun aloittavat. Juttelu onnistuu niin pitkään kun näitä turvallisia ja helppoja jutustelu aiheita on jäljellä. Vaikeampaa mun on jutella puolitutuille ja jopa omille kavereilleni. Jännittämisen vuoksi en osaa olla ollenkaan oma itseni ja vaikka tiedostan sen, en pysty käyttäytymään ”normaalisti”.

Sosiaalisissa tilanteissa mua jännittää ja ahdistaa mm. se mitä muut musta ajattelevat. Pelkään mokaavani ja usein mokaankin, jolloin jännitys vain lisääntyy. Yritän kovasti tsempata itseäni ja yritän keskustella muiden kanssa, mutta tuntuu että vaikka yritän olla mukava, muut vain vaivaantuvat seurassani, eikävätkä halua jutella kanssani.

Tää on tehnyt tosi pahaa mun itsetunnolle. Vielä amiksessa opiskellessani aattelin, että jos joku toinen ei oikeen jutellu mulle takasin eikä ns. tuntunut kuuntelevan, vaikka yritin mukavia jutella, oli se toinen silloin epäkohtelias. Nyt musta tuntuu ennemminkin, että mussa on jotain vikaa kun tota toista ei kiinnosta ja että se toinen ei pidä musta yhtään.

Koska mä jännitän koulussa sosiaalisia tilanteita niin paljon että ajatus ei tunnu luistavan ollenkaan, tuun monesti sanoneeksi jotain tyhmää, ku en jännitykseltäni ehkä heti tajua mitä toinen oikeestaan tarkotti. Tällöin musta tuntuu että muut kattoo mua kuin olisin ihan vajaa… 😭 Ja musta on alkanut tuntumaan että oon älyllisesti jotenkin tyhmempi kuin muut, vaikka ennen musta on aina tuntunut et oon kuitenkin ihan fiksu tyyppi..

Kaverisuhteita multa on pikkuhiljaa hiipunut pois. Mua jännittää ja jopa ahistaa kavereiden tapaaminen. Taas ne samat pelot; mitä ne ajattelee musta, entä jos en osaa puhua mistään, jos ne pitää mua tyhmänä ja huumorintajuttomana, jos ne ei haluakkaan enää tän jälkeen nähä mua? Mun on jo pitkään ollut vaikea järjestää tapaamisia kavereiden kanssa ja ne on jo kauan jännittäneet mua niin paljon, että usein haluaisin vain perua koko tapaamiset. Joskus siirränkin niitä jollakin verukkeella… Kokonaan en aina uskalla perua, sillä mieleen nousee taas pelko siitä, että kaveri suuttuu eikä halua enää nähdä. Onneksi on pari kaveria, jotka aina sinnikkäästi kyselee tapaamisia ja kertoo et ois mukava nähä, se tuntuu mukavalta. ☺️❤️

Muistan kun ala-asteikäisenä kirjottelin lehteen kirjekaveri-ilmoitusta. Mun piti kuvailla itseäni ja kerroin olevan mukava, huumorintajuinen ja muiden kanssa hyvin toimeentuleva. Nyt tää nostaa huulille pienen katkeran hymyn ja mieleen ison kysymysmerkin, miten tästä onkaan tähän nykytilanteeseen tultu.

Tää ahistaa mua niin paljon, sillä vaikka jännitän sosiaalisia tilanteita, en haluaisi olla yksin. Olen pohjimmiltani kuitenkin aika sosiaalinen ihminen, tai ainakin haluaisin olla.

Nyt mä vain pelkään jääväni lopulta ihan yksin.