53-vuotiaan elämää
Viime laman aikaan olin 35-vuotias kolmen lapsen äiti ja vaimo. Lamavuosina jäin työttömäksi ja kouluttauduin uuteen ammattiin. Tiukkaa oli taloudellisesti, mutta miehen säännöllisen työn ansiosta selvittiin. Lapset ovat muuttaneet kotona pois ja avioliitto on jo vuosia sitten taakse jäänyttä elämää.
Viimeiset viisi vuotta tulot ovat pienentyneet vuosi vuodelta ja viimeinen vakityö päättyi 4,5 vuotta sitten. Keväällä alkanut osa-aikatyö päättyi tämän kuukauden alussa. Koulutustani vastavaa työtä en ole tehnyt pariin vuoteen. Viimeksi olin kaupassa töissä. Työ oli fyysisesti raskasta ja esim. kädet eivät tahtoneet kestää mm. maitolaatikoiden nostelua.
Ainut ilo elämässä on lapset. Ystävät ovat viime vuosien aikana kadonneet (kuollut, muuttanut, vaikea oma elämäntilanne), joka tuntuu todella pahalta ja tekee kaikesta vielä rankempaa. Nyt saattaa mennä useita päiviä etten puhu kenenkään kanssa mitään. Vapaaehtoistyön tekemistä haittaa se, että ei ole varaa bussilippuun kuin joskus.
Pitää tunnustaa, että olen todella pettynyt. Tässäkö oli tämä elämä? Vuosien kouluttautumisesta ei ole mitään hyötyä ja elämä on yhtä lopun odotusta. Rahaa ei ole harrastaa mitään. Kirjastossa tietysti käyn melkein päivittäin, ulkoilen ja luen. Ei ole enää mitään mistä tinkiä tai säästää. Olen aina itse puhunut siitä miten elämässä pitää olla useita tukijalkoja ettei koko elämä ole yhden asian varassa. Eipä sitä paljon jää jäljelle, kun ei ole niitä tukijalkoja kuin yksi. Kyllä työ ja riittävä toimeentulo ovat suuri osa elämisen edellytyksiä. Parisuhde, ystävät ja mielekkäät harrastukset tekevät elämisestä elämisen arvoista.
Olen peruspositiivinen ihminen ja nyt on kieltämättä todella vaikea ajatella tulevaisuutta ja varsinkin sitä, että se toisi jotain hyvää tullessaan. Ei tämän ikäiselle ole työmarkkinoita!☹️
Minulle kuuluu hieman parempaa rahallisesti. Saan asunnosta sen verran myyntivoittoa, että voin maksaa velkani ja jää elämiseen rahaa vähäksi aikaa. Enää puuttuu se ostaja 🙂. Mutta välittäjä oli nuori komea mies joten olen toiveikas.
Luin, muistaakseni Taloussanomista, kuinka me ikäihmiset olisimme hyvin tervetulleita moniin yrityksiin. Juuri talouspuolella kaivetaan kokemusta. Minä olen kai liian nuori ikäihmiseksi, kun en mihinkään kelpaa vaikka kokemusta olisi monia työvuosia.
"Siivousalalle pääsee koska vaan" , luki samassa jutussa. Minä en sinne päässyt, ei ole kutsuttu edes haastatteluun.
Minusta tulee alkoholisti. Tuntuipa hyvältä kirjoittaa esiin pelkoni. Pienessä hiprakassa elämä näyttää jotenkin elämisen arvoiselta, selvänä tätä ei halua elää.
Hei miten te muut, jatketaan kirjoitettelua.
Jos todella pelkäät, että sinusta alkoholisti voi tulla, niin pyri alkoholista eroon, keinolla millä tahansa jo tässä vaiheessa. Sillä se tie on vain alamäkeä, pikku hiprakat muuttuu jonkin ajan kuluttua perskänneiksi ja lopulta ei ole niin väliä, onko pikku- vai isohiprakka, kunhan pää on sekaisin. Sen jälkeen sinä et ohjaa elämääsi, vaan alkoholi ohjaa sinua, yksin juominen on kavalinta.
Voimia.
finnsat kirjoitti 30.10.2009 19:28
Mutta välittäjä oli nuori komea mies joten olen toiveikas.
Silmän ilo on aina iloinen asia 😀
Julkisuudessa aina puhutaan työpaikoista ja -mahdollisuuksista, mutta missä ne ovat? Viime vuonna sentään pääsi muutamaan haastatteluun asti, nyt ei ole edes mitään tarjolla.
Nuorin lapseni kertoi hänen ystävän nähneen unta, että lapseni voittaa sunnuntain lottoarvonnassa pääpotin. Lapseni kertoi, että hän ostaisi voitollaan minulle asunnon. Se tuntui tosi hyvältä, vaikka mitään voittoa ei koskaan tulisikaan. Pelkkä ajatus jo lämmitti. Ja onhan minulla vieras, joka on aina yhtä iloinen tulostaan: toisen lapseni koira tuli mummolaan 😀
Tänään on kaunis, aurinkoinen päivä. Se riittää. Muita juttuja voi sitten ajatella joskus muulloin.
Tänään oli asunnon esittely ja kävijöitä oli ollut paljon. Tarjouksia ei vielä kukaan tehnyt mutta komea välittäjä on toiveikas. Minä olen itkuinen, kohta ei ole kai asuntoakaan. En ole yhtään miettinyt mihin muutan, jos tämä menee kaupaksi. Sinne missä on töitä mutta missä niitä olisi?
Taas on sunnuntai-ilta, nopeasti menee aika. Pääsepä nopeammin hautaan. 🙂
Asunnon myyntä ajatellen on hienoa, että esittelyssä oli kävijöitä. Asunto tietysti on hyvä olla ja jollei ole työtä niin seuraava valintaperuste on tietysti paikkakunta, jolla haluaa asua.
Alkoholi ei ainakaan mielialaa korota kuin korkeintaan nousuhumala vaiheessa. Muuten se lisää vain masennusta ja toivottomuuden tunnetta. Ja listaa voisi tietysti jatkaa: epäonnistumisen tunteet, katuminen, ilottomuus... Pulloon on helppo - liiankin helppo - tarttua ja unohtaa oma elämäntilanne. Se ei vaan ratkaise mitään.
Kaari Utrio ehdotti, että vanhuksille jaettaisiin kuoleman pillereitä. "Vanhat" työttömät olisi toinen ryhmä. Jollei meille löydetä työtä ja sitä kautta tarkoitusta ja merkitystä elämään niin mihin meitä tarvitaan? Ainakin oma tarpeellisuuteni on hyvin henkilökohtaisella tasolla: omat lapset. Hekin elävät omaa elämäänsä ja pärjäävät varmasti ilman minuakin. Ei heidän tehtävänsä ole "keksiä" minulle tekemistä tai elättää minua. Tänä päivänä itsensä elättämisessäkin on ihan tarpeeksi työtä.
Olisi mukava kuulla miten elämän taidon valmentaja neuvoisi työttömiä ja rahattomia ratkaisemaan ongelmansa. Eikös heidän teesiensä mukaan onni ole omissa käsissämme ja selkeä päämäärä kaiken ratkaisu?
Jos olisi kuolemanpilleri saatavilla, en hetkeäkään epäröisi sen ottamisessa.
Enää en keksi mitään kirjoittamista, aina vaan samaa ja samaa. Ei eroa onko arki tai pyhä, yö tai päivä. Nukkuakin voi milloin vaan, tänään en ole vielä ottanut yöpukuakaan pois. Kai se pitää vaihtaa, kun kohta alkaa liveryhmä 😀.
Keksin ajatuksissani kaikenlaista tekemistä mutta mitään en kuitenkaan tee. Voisin vaikka mennä pelamaan bingoa eläkeläisten kanssa. Voisin kutoa sukkia ilman kantapäitä. Tai voisin opetella tekemään sen kantapään.
Tulipa taas erinomaisen positiivinen kirjoitus.
finnsat kirjoitti 4.11.2009 12:45
Nukkuakin voi milloin vaan, tänään en ole vielä ottanut yöpukuakaan pois.
Ihan sama! Ja aamulla herätettä ei ajattele, että: vau mikä päivä! Ensimmäinen ajatus on, että TAAS yksi päivä kulutettavana. Vaikka voisin nukkua vaikka koko päivän olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja tyytynyt nukkumaan joskus päikkärit. Jotta edes joku rytmi säilyisi. Tällä viikolla olen päättänyt tehdä myös toisen asian. Olen muuttanut 8 vuoden aikana viisi kertaa, joten tavaraa on jo pitänyt karsia menoon kertaan. Nyt päätin aloittaa uuden siivousurakan. Nyt pois kaikki mitä en ole tarvinnut tähän asuntoon muuttoni jälkeen. Tavoitteeni on kaksi jätesäkkiä ulos viikossa. Tavaraa kyllä riittää, valitettavasti.
Yritän myös ulkoilla joka päivä. Edes vaikka vähän. Tänään kävelin sairasta lastani katsomaan ja siinä tuli ihan hyvä kilometrimäärä.
Oletteko vielä kuulolla? Minusta ei ole tullut mitään, edelleen olen samassa pinteessä.
Elävänä kuollut.
Itse möin taannoin velkaisen asuntoni, käteen jäänyt raha antaa lisäaikaa rimpuiluun. Alani työmarkkinoilla on tuulista ja pitkän sairauslomailun myötä työhönkelpaavaisuuteni senkun rapisee. Niin "sortuvat kuvitellut rakenteet"... mennyttä on paikka, jota olin monet kerrat kuvitellut mahdollisten tulevien lastenlasten iloiseksi mummolaksi, sittemmin pappalaksi. Sopeutumista ja sopeututtamista. Tipahdus noin viisikymppisenä ei kuulunut suunnitelmiin.