53-vuotiaan elämää
Viime laman aikaan olin 35-vuotias kolmen lapsen äiti ja vaimo. Lamavuosina jäin työttömäksi ja kouluttauduin uuteen ammattiin. Tiukkaa oli taloudellisesti, mutta miehen säännöllisen työn ansiosta selvittiin. Lapset ovat muuttaneet kotona pois ja avioliitto on jo vuosia sitten taakse jäänyttä elämää.
Viimeiset viisi vuotta tulot ovat pienentyneet vuosi vuodelta ja viimeinen vakityö päättyi 4,5 vuotta sitten. Keväällä alkanut osa-aikatyö päättyi tämän kuukauden alussa. Koulutustani vastavaa työtä en ole tehnyt pariin vuoteen. Viimeksi olin kaupassa töissä. Työ oli fyysisesti raskasta ja esim. kädet eivät tahtoneet kestää mm. maitolaatikoiden nostelua.
Ainut ilo elämässä on lapset. Ystävät ovat viime vuosien aikana kadonneet (kuollut, muuttanut, vaikea oma elämäntilanne), joka tuntuu todella pahalta ja tekee kaikesta vielä rankempaa. Nyt saattaa mennä useita päiviä etten puhu kenenkään kanssa mitään. Vapaaehtoistyön tekemistä haittaa se, että ei ole varaa bussilippuun kuin joskus.
Pitää tunnustaa, että olen todella pettynyt. Tässäkö oli tämä elämä? Vuosien kouluttautumisesta ei ole mitään hyötyä ja elämä on yhtä lopun odotusta. Rahaa ei ole harrastaa mitään. Kirjastossa tietysti käyn melkein päivittäin, ulkoilen ja luen. Ei ole enää mitään mistä tinkiä tai säästää. Olen aina itse puhunut siitä miten elämässä pitää olla useita tukijalkoja ettei koko elämä ole yhden asian varassa. Eipä sitä paljon jää jäljelle, kun ei ole niitä tukijalkoja kuin yksi. Kyllä työ ja riittävä toimeentulo ovat suuri osa elämisen edellytyksiä. Parisuhde, ystävät ja mielekkäät harrastukset tekevät elämisestä elämisen arvoista.
Olen peruspositiivinen ihminen ja nyt on kieltämättä todella vaikea ajatella tulevaisuutta ja varsinkin sitä, että se toisi jotain hyvää tullessaan. Ei tämän ikäiselle ole työmarkkinoita!☹️